Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Toivo parasta, varaudu pahimpaan- amerikkalainen tapa suhtautua elämään

16.04.2019

Kolibrin lento, siipien iskut kuulostavat surinalta, aamuaurinko valaisee pientä lintua kun se siirtyy kukasta kukkaan.
Kuopus katsomassa tuota joka aamuista näytelmää sohvalla seisten, aurinko värjää hänen hiuksensa kultaiseksi kehykseksi kasvojen ympärille.
Maanantaiaamu, rutiinit, arki. Kaikki se taas edessä.

Eilinen vaellus Mount Diablolle näkyy vielä juomapulloina väärissä laukuissa, tomuna kenkien kärjessä.
Taas yksi paikka listaltamme tehty, yksi kohde jonka halusimme nähdä on nähty.
Tämä manner on niitä täynnä, kaikkialle emme koskaan ehdi käymään, mutta paljon me ehdimme tehdä, se on varma. Aikaa on vielä. Vielä lähes vuosi aikaa vaeltaa.

Huhtikuun aamu, ei päällystakkeja, ei hanskoja ei pipoja.
Etupiha on oranssi kukkameri unikoiden ja kehäkukkien loistaessa kilpaa toisensa kanssa. Tomaatit kasvavat avomaassa, maissit ja lehtikaalit pitävät niille seuraa. Ruiskukat kurottavat sinisiä päitään kohti taivasta.
Tällä mantereella on paljon hyvää, paljon kaunista. Paljon jota tulen ikävöimään niin että sieluun sattuu.

Mutta sitten täällä on niitä asioita joiden ajatteleminen saa minut vääntelehtimään. En tiedä mihin katsoisin, en tiedä mitä ajattelisin. Olen teille niistä kirjoittanutkin jonkin verran, kertonut koulupoluista, harrastuspakoista, systeemistä joka pakottaa ihmiset unohtamaan itsensä ja asettamaan työn, menestymisen ja rahan etusijalle. Ohitse kulttuurin ja taiteen.
Päivittäin olen tekemisissä epätasa-arvon kanssa, turvattomuuden ja sen miten pienestä on ihmisen elämä lopulta kiinni.
Olen jo ajoittain oppinut elämään niiden asioiden kanssa. Ohittamaan ne arjessani, jatkamaan matkaani ja tyytymään siihen, että jokaisella maalla on omat mustat pisteensä.

Kuitenkin jostain syystä viime viikkoinen tapaus Kuopuksen kerhossa sai minut jälleen kerran värähtämään, hetkeksi ahdistumaan.
Maanantai-iltana meillä oli iltakoulu. Itse opiskeluaika oli lyhennetty minimiin, koska opettaja halusi käydä kanssamme lävitse tärkeän asian.
Perjantaina olisi “lock down” harjoitus.
Ihmisten olemukset jännittyivät, pelkkä sanan lock down kuuleminen sai kaikkien hartiat jännittymään ja hiljaisuus laskeutui luokkaan.
Opettaja selitti, rauhallisesti ja kiirehtimättä miksi me tätä harjoittelemme.
Elämme maassa, jossa on maanjäristyksiä, maassa jossa voi sattua tulipaloja. Harjoittelemme niitä varten säännöllisesti. Lapsille opetetaan minne mennään maanjäristyksen alkaessa, mihin kokoonnutaan tulipalon sattuessa.
Nyt vain opetellaan sitten sen varalta että aluella on tunkeutuja. Eli jos puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä: kouluampuja.

Vietimme seuraavan tunnin harjoitellen miten koulujen oviin pujotetaan aukaisumekanismin estävät pultit, miten pöydät kasataan barrikaadeiksi ovien eteen, miten hyllyt siirretään niin että huoneen nurkkaan syntyy soppi johon voidaan mennä piiloon. Testataan montako ihmistä mahtuu tarvikekomeroon. 

Harjoitus toistettiin. 

Yksi äiti, joka on syntyjään kyllä amerikkalainen, mutta on elänyt viimeiset 10 vuotta Tanskassa, seisoo sivummalla. Menen hänen luokseen, lasken käden olkapäälle. “Ahdistaako” kysyn, ja hän nyökkää, näen kyyneleitä hänen silmissään. “Tämän on se syy miksi minä haluaisin kuitenkin ehkä takaisin Eurooppaan” hän kuiskaa.
Nyökkään, en sanonut mitään. Sulattelin itsekin vielä mitä asiasta ajattelin.

Koko viikon teema pyöri mielessäni.
Pohdin sitä monelta suunnata. Kyllä, minua ahdistaa asua maassa jossa kouluapuminen koetaan niin todelliseksi ja mahdolliseksi uhkaksi, että sitä vastaan harjoitellaan. Että opetellaan miten toimitaan kun hälytysjärjestelmästä kaikuu se tietty merkkiääni. Opitaan sulkemaan verhot ikkunoiden eteen, piiloutumaan ampujan näköpiiristä. Jaetaan tietoa siitä miten kouluampujan mieli toimii, että jos hän ei näe uhria on epätodennäköistä että hän etsii sitä. Että hän haluaa nähdä tapettavan ihmisen.

Ahdistaa, että meille kerrotaan miten mahdollinen tunkeutuja ajattelee, että tärkeintä on piiloutua niin ettei ole uhkaajan näkökentässä.
Samaan aikaan mietin onko kuitenkin hyvä, että tähänkin varaudutaan. Että harjoitellaan niin että henkilövahingot jäävät minimiin?

Miksi tämän kaltainen toiminta kuitenkin luo minulle vääristyneen turvallisuuden tunteen siitä, että tiedän mitä tehdä jos joku tunkeutuisi ase käsissä kouluun?
En voi sanoa, että tulen maasta jossa joukkoampumisia ei olisi ja siksi asia ahdistaa minua. Suomi on omalla sarallaan kunnostautunut aiheessa oikein hyvin yhden kansan tarpeiksi. Ei voi sanoa, ettei Euroopassa olisi turvatonta, sielläkin on.
Mutta ehkä eniten minua ahdistaakin ja samalla hämmentää se tapa miten asioihin täällä suhtaudutaan.
Sen sijaan, että puututtaisiin syihin miksi täällä pääsee tapahtumaan ampumisia ja massamurhia, yritetään minimoida niissä tapahtumat henkilövahingot. Hoidetaan oireita, ei itse asiaa.
Opetetaan kansaa valmistautumaan uhkaan, minimoimaan uhan aiheuttama tuho. Mutta itse uhan syntymisen estämiseen, siihen tarjotaan vähän, jos lainkaan, ratkaisuja.

Aselakeja, mielenterveyspalveluita, yhteiskunnan kilpailurakennetta ei ole kukaan lähtenyt purkamaan, kaikista tapahtumista huolimatta.
Ihmisten hyvinvointiin, mielen hyvinvointiin, siihen tärkeimpään jolla estettäisiin näitäkin tapahtumia ei tunnu riittävän haluja puuttua.
On helpompi jakaa kouluille pelastautumisohjeita ja tappajien tyypillisiä profiileita joiden avulla koulut suunnittelevat selvitymistrategiansa uhan osuessa kohdalle.
Se turhauttaa, se ahdistaa.
Se saa kylmät väreet menemään selkärankaani pitkin.
Tämäkö on se ratkaisu tähän ongelmaan?
Opettaa miten lapset piilotetaan komeroihin ja luokista rakennetaan asemiehen kestäviä linnoitukisia?

Saman aikaan koen vahvasti, etten minä voi yksinkertaisesti tehdä mitään muuta kuin sopeutua tässä maassa tähän.
Ei minulla ole mitään, yksinkertaisesti ei mitään keinoja muuttaa näitä asioita.
Edes he, joilla on keinoja, joilla on äänioikeus ja mahdollisesti jotain poliittista valtaakin, eivät tunnu saavan muutosta aikaan.

Ja kylmä totuus on, vaikkakin se on ehkä surullisimmasta päästä totuuksista joita tiedän, että jos lasten kuoleminen nykyisen asepolitiikan edessä ei ole tarpeeksi suuri motiivi muuttaa lakeja radikaalisti, niin se taistelu on hävitty.
Ja sehän on tämän maan totuus.
Monta lasta on laskettu maan syvyyteen tässäkin maassa ilman, että mikään asia on muuttunut.
Ainoa, joka on tullut jäädäkseen on pelko.

 

Pelko tunkeutujasta.
Pelko siitä että ensi kerralla se osuu omalle kohdalle.
Ja sitä pelkoa vastaan täällä varaudutaan.
Siihen yritetään suhtautua samalla tavalla kuin maanjäristykseen tai tulipaloon.
Samalla kylmän järkevällä tavalla kuin tulviin ja metsäpaloihin.
Varautumalla ja suunnittelemalla pelastautumisreitti.
Maanjäristyksen sattuessa kaikki tietävät mitä tehdä, minne mennä, kuka hakee minkäkin lapsen, kuka on vastuussa ensiapulaukusta, kuka ilmoittaa vanhemmille. Autotalleissa on vesivarastot ja kuivaruuat odottamassa.

Nyt pyritään siihen, että sama varmuus tulee toimintaan myös ampujan saapuessa kampukselle.
Ovet osataan lukita, barrikaadit rakentaa, lapset sulkea komeroon, kyykistyä itse nurkkaan ja olla hiljaa ja toivoa parasta.
Nyt on luokissa myös lock downien varalle lapsille tikkarikätköt. Lapsi kaappiin, tikkari suuhuun ja hiljaisuus. Siinä vastaus. Se mihin tämä maa kykenee. Raakaa. Kylmää.
Jäljelle jääkin kysymys, miksi kansa antaa tämän tapahtua?

Kalifornia on ollut meille käsittämättömän hyvä paikka. Me olemme viihtyneet, oppineet hegittämään tätä kuuman auringon maan ilmaa.
Rakastan tämän maailmankolkan kukkuloita, lumivuoria, hiekkarantoja.
Rakastan punapuumetsiä, kolibrien lentoa ja villikukkien sesonkia.
Rakastan vesiputouksia ja seetripuita jyrkänteillä.

Mutta näiden asioiden valossa, olen onnellinen ettemme me ole jäämässä tänne pysyvästi.
Että tämä on meille vain väliaikainen pysäkki.
Sillä tähän minä en pystyisi, en vuodesta toiseen. En haluaisi pystyä. En haluaisi sopeutua ja hyväksyä.

Vaikka olenkin sitä mieltä, että varautuminen ja valmistautuminen on tärkeää, niin en kykenesi siihen että vuosi toisensa jälkeen vain painaisin pääni ja hyväksyisin tosiasian että minä en voi tehdä asioille mitään.
Minä en koskaan aikaisemmin ajatellut tätä näin konkreettisesti. En edes Lontoon mellakoiden aikaan.Kun alle kilometrin päässä paloi ja kauppoja tyhjennettiin. Kun mellakat täyttivät kadut ja ihmiset pelkäsivät kotitalojensa puolesta.
Mutta nyt tämä harjoitus sai tämän asian menemään ihoni alle. Ymmärtämään, että minusta ei ole tähän loppuelämäkseni. Tähän pahimpaan varautumiseen, tähän pelon karkottamiseen pakenemissuunnitelmilla.

Ja sen takia tämä maa ei tämän takia voi olla minulle, meille, se viimeinen pysäkki.
Kunnes lähtö meille täältä koittaa, yritän painaa pääni ja niellä ahdistukseni.
Yritän katsoa asiaa sen kannalta, että olen varautunut. Osaan toimia. Minulla on kaikki tietotaito katastrofin varalle olemassa.
Yritän kulkea halki kukkaniittyjen ja peltojen, läpi metsien ja hiekkarantojen, ja olla pelkäämättä.
Sillä pelkoa tämä maa ei tarvitse lisää.
Mutta lasteni tulevaisuutta en tänne halua rakentaa.
Sen ymmärrän.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »