Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Vieraskynä: Jämäkkä kasvatus tuottaa kunnon kansalaisia.

23.09.2020

Tietokirjailija ja toimittaja Janne Ahjopalo kertoo vieraskynätekstissä jännittävistä seikkailuistaan vanhemmuuden lähes läpipääsemättömässä tiheikössä.

Kuten otsikko kertoo, olen auttamattoman konservatiivi kasvatusasioissa. Mutta rajojen asettaminen lapsille tuottaa hedelmää. Heistä tulee takuuvarmasti kunnon veronmaksajia.

Me vanhemmat olemme opastaneet 1,5-vuotiasta lastamme tiukalla otteella siihen, että ruokaa ei saa heittää lattialle. Aina kun lapsen käsi nousee ilmaan ruokapalan kera ja on lentämässä lattialle, sanomme napakasti “Ei heitä!”. Lohdullista, että lapsi selvästi kuuntelee meitä ja ottaa käskyt tosissaan. Raamatussakin sanotaan, että kunnioita isääsi ja äitiäsi. Eikä muutenkaan Jumalan viljaa saa viskellä sinne tänne holtittomasti kuin siat pellossa kannabis-sätkä huulessa.

Tässä lopputulos. Aina kun lapsi nostaa voileivän ilmaan kädessään, siirtää kättään sivulle ohi pöydän, katsoo suoraan silmiin, pitää muutaman sekunnin tauon ja sanoo painokkaasti “Ei heitä!” – sen jälkeen hän irrottaa otteensa leivästä antaen sen pudota lattialle. Oppi menee perille.

Tärkeät asiat sanottava ääneen

Hän oli lähtenyt kavereidensa luokse kylään. Mutta joka tapauksessa: puhuminen teki minulle hyvää ja väittäisin, että ilma puhdistui.

Kun nyt jo lukioikään ehtinyt lapseni oli varhaisteini-iässä, halusin puhua hänen kanssaan tärkeistä asioista. En enää muista, mitä nuo tärkeät asiat olivat, mutta kannattaa nyt vain lukijan uskoa, että tärkeitä olivat ei siis juututa suotta lillukan varsiin.

Niin, asuin silloin lapseni kanssa kaksikerroksisessa rivitaloasunnossa ja kerroin tärkeitä asioita alakerrasta yläkerran suuntaan. Ajattelin, että teini kuuntelee hiljaa mitä sanon, kun vastauksia ei katon läpi kuulunut. Mietin, että nyt todella olemme saaneet yhteyden.

Kun olin tovin puhunut ja esittänyt pari kysymystäkin ajattelin, että parasta on kuitenkin jatkaa keskustelua hänen huoneessaan. Kävelin portaat ylös ja avasin oven ketään ei ollutkaan huoneessa. Hän oli lähtenyt kavereidensa luokse kylään. Mutta joka tapauksessa: puhuminen teki minulle hyvää ja väittäisin, että ilma puhdistui.

Välillä on vain uskallettava sanoa tärkeät asiat ääneen.

Kehuja taas tulossa

Palatakseni 1,5-vuotiaaseen lapseen hän on vielä pieni piipero (kenties joskus jopa viherpiipero, koska kaikkien on annettava kasvaa omaksi itsekseen mielihalujensa mukaisesti). Vastikään kävin hänen kanssaan neuvolassa. Terveydenhoitaja ihasteli lapsen laajaa sanavarastoa ja taitavaa motoriikkaa, kun lapsi kiipeili tuolille ja takaisin. Tämä oli taas todiste onnistuneesta kasvatuksesta. Siinä vaiheessa tosin terveydenhoitajan ilme synkkeni, kun lapsi kävi napsauttamassa valot pois huoneesta, kun olisi pitänyt valmistautua rokotepiikkiin. “Laitetaanpa valot kuitenkin takaisin”, terveydenhoitaja sanoi.

Rokottaminen meni yllättävän mukavasti, ja tunnelma muuttui taas leppeämmäksi.

Terveydenhoitajan ilme kiristyi pian uudestaan ja nyt hän sanoi: “Annetaanpa sen pöydän olla”. Lapsi nimittäin räpläsi sähköpöydän säätimiä ylös ja alas maaninen ilme kasvoillaan. Terveydenhoitajalla oli suuria vaikeuksia saada kirjoitetuksi neuvolan korttiin mitään, kun pöydän kansi oli välillä hänen nenänsä korkeudella ja välillä napsahteli kipeästi reisiin.

Vielä en ole lukenut, mitä neuvolan kortissa lukee, mutta eiköhän siellä kehuja onnistuneesta kasvatuksesta ole. Puolisoni pupillit tosin näyttivät laajentuvan myöhemmin työpäivän jälkeen kortin äärellä, mutta toisaalta suomalaisten on tunnetusti vaikea ottaa positiivisia sanoja vastaan.

Janne Ahjopalo
kirjoittaja on esikoistietokirjailija ja MTV Uutisten toimittaja

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »