Vainottu ja sinnikäs katse – vastuun kantamiseen tarvitaan vapaus

Isä on huolissaan, mutta päättäväinen. Tunnettua valokuvaajamestari Henri Cartier-Bressonin kuvaa voi tulkita muillakin tavoin, mutta minulle se näyttäytyy näin ja siksi se on päätynyt myös olemaan puhelimeni taustakuvana jo vuosien ajan. Korostettakoon, että en tiedä Bressonin 1930-luvulla Madridissa ottaman kuvan tarinaa enkä tiedä kuvan henkilöistä mitään. En edes tiedä, onko siinä oikeasti isä ja hänen lapsensa. Tulkintani on puhtaasti omaani.

Huoli, suru, pelko ja ahdistus värittävät isyyttä, kuten kuvasta välittyy, mutta toisaalta myös ilo vapaudesta tehdä hyviä asioita, hoivata ja rakastaa. Yksi sana, vastuu, leimaa tätä koko kuviota painokkaasti.

Kuten olen gradustani alkaen niin monta kertaa jo eri paikkoihin kirjoittanut, suuntaa yhteiskunta isyyteen hyvin ristiriitaisia paineita, eikä sen vuoksi ole mahdollista määrittää oikeaa tapaa olla isä. Siitä huolimatta yhteiskunta asettaa isälle kovan paineen olla oikeanlainen isä.

Yhteiskunta asettaa isälle kovan paineen olla oikeanlainen isä.

Isän vastuulle lukeutuvat sekä elättäminen että hoivaava läsnäolo. Toisaalta samat vastuut lasketaan vähän eri painotuksin äitien harteille ja väitän, että vertailussa isä pääsee helpommalla. Yksittäisen ihmisen arjessahan tämä ei tietenkään välttämättä mene näin, mutta nyt puhutaankin siitä, millaisten normien karsinaan me itseämme ja toisiamme yhteiskunnassa asettelemme. Isyyteen yhteiskunnallisena ilmiönä liittyy tietty sietämätön keveys.

Yhteiskunnan tuella vai siitä huolimatta?

Olen puhunut ydinperheellistämisestä. Sillä tarkoitan sitä, että meille asetetaan ulkoa odotuksia siitä, millaisia isiä ja äitejä ja perheitä me olemme ja miten meidän tulisi toimia. Ydinperhe sopii huonosti nykyisen perheen perusmalliksi, mutta sitä se edelleen on. Osalle se sopii hyvin, osa pitää siitä kiinni väkisin ja osa hakee paikkaansa tämän normaalin ulkopuolella.

Minulle tuo Bressonin kuva muistuttaa siitä, että kaiken tämän yhteiskunnallisen velvollisuuspuheen, sukupuolijärjestelmän asettamien kategorioiden ja muun tauhkan raaputtaminen pois paljastaa alta jotain hyvin todellista. Vanhemmuus on edelleen ihan samalla tavalla sitä kovaa, kauheaa ja ihanaa vastuuta toisista ihmisestä ja menee vielä paljon syvemmälle kuin välittäminen satunnaisesta kanssaihmisestä. Onhan se vanhemmuuden vastuu oikeasti iso. Ei ole äidin vastuuta eikä isän vastuuta vaan vanhemman vastuu.

Ja silti isän ja äidin asema on erilainen. Tiedän, ei tämä ole johdonmukaista eikä aina edes järkeenkäypää.

Yhteiskunnassa äiti on vanhempi, isä on isä?

Isäksi oletettu saa kantaa vastuitaan todennäköisesti hiukan pienemmällä riesalla ja puuttumisella kuin äiti. Kenties tosin myös vähemmällä tuella, sillä ainakin vertaistukiverkostot ovat äideillä hyvin usein paljon vankemmat. Ihmettelevää ylistystä pienimmästäkin teosta riittää isälle, mutta riittääkö tukea silloin kun tarvitaan?

Isästä otetaan koppi vasta kun hän on pudonnut todella syvälle.

Julkisen sektorin tukijärjestelmät on suunnattu edelleen useammin äideille kuin isille. Ja silloin kun palvelut on suunnattu vanhemmille, tulee tämä käytännössä tulkittua niin, että ne ovat äideille. Isät pitää mainita erikseen ja useimmiten isästä otetaan koppi vasta kun hän on pudonnut todella syvälle.

Kirjoitan toisaalla enemmän vapaudesta, mutta väitän, että isällä sitä on enemmän. Minun hyvinvoivan ja hyvin toimeentulevan kokemukseni mukaan se helpottaa vastuun kantamista, vaikka se saakin sen näyttämään hiukan enemmän tyhjän päälle hyppäämiseltä.

Omassa kodissa on helpompi kantaa vastuu

Minulla on ollut pari vuotta aikaa hahmotella tätä hiukan syvällisemmän kokemuksen kautta, kun olen ollut yhteiskunnan silmissä yksinhuoltajaisä. Siihen sisältyy yhteiskunnan silmissä hiukan naurettavalla tavalla enemmän sankaruutta kuin yksinhuoltajaäitiyteen. Todellisuudessa se on tuntunut helpolta ja vapauttavalta.

Tarvitsen isänä oman kodin. Ydinperhemallissa se ei ollut minun.

Vuoroviikkovanhemmuus mahdollistaa sen, että aikaa on muuhunkin ja yksinhuoltajuus joka toinen viikko mahdollistaa sen, että kotiaan voi pyörittää kuten hyväksi katsoo. Virginia Woolf on kirjoittanut esseen A Room of One’s Own (1929) siitä, kuinka nainen tarvitsee oman huoneen ja omaa rahaa. Olen tullut siihen tulokseen, että ainakin minä tarvitsen isänä oman kodin. Ydinperhemallissa se ei ollut minun. En syytä siitä ketään – en etenkään exääni. Emme vain jaksaneet loputtomiin kammeta rakenteita ja kulttuurisia käytäntöjä vastaan. Ero oli lopulta toimivan arjen kannalta parempi ja helpompi ratkaisu. Nyt olen vapaa..

Tuo Cartier-Bressonin kuva 30-luvun Madridista muistuttaa myös, että minulla on suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa isänä kaikesta huolimatta melkoisen kattava turvaverkko ja aika erinomaiset olosuhteet kaikkien vastuideni kantamiseen. Ja todellinen mahdollisuus yrittää tehdä niitä vielä paremmiksi.

Pasi Huttunen, @paspah