Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Rajaton riemu, rajallinen vastuu – nyt tiedän millaista on isovanhemmuus!

05.08.2019

Koira saisi olla lain mukaan vielä vapaana, mutta joutui häkkiin luuhattuaan vähän liikaa naapurissa.

Pentujen kanssa puuhaaminen metsässä on mahtavaa. Olivatpa ihmisen- tai koiranpentuja. Ja erityisen kepeää se riemu on jos eivät ole omia.

Nyt ehkä ymmärrän vähän paremmin isovanhemmuutta! Olen tänä kesänä saanut viettää usein aikaa ajokoiranpennun kanssa ja se on ollut aivan mahtavaa. Erityisen mahtavaa on ollut se, että ajokoira ei ole oma. Monistakin syistä johtuen koiran ottaminen sopisi elämääni todella huonosti, mutta eipä se ole koirakuumetta vähentänyt tippaakaan.

Syitä on ensisijaisesti kaksi. Toinen on punertava ja toinen on valkoinen ja molemmilla on varattuna aika paljon teräviä kynsiä sekä pahansuopuutta koiria kohtaan. Eikä koira muutenkaan kovin hyvin sopisi tämänhetkiseen perhearkeemme. Siksi tämä veljeni koiran kanssa hengailu on ollut aika optimaalinen tilanne.

Häpeämättömästi rusinat pullasta

Olen siis toisin sanoen poiminut häpeilemättä rusinat pullasta tämän koiran suhteen. Vastuussa on selvät rajat, mutta pennun kanssa puuhaamisen riemulla ei. Tältä varmaan tuntuu mummoista ja vaareista, jotka saavat lapsenlapsiaan hoitoon. Myös Mikko Hintsala pohti taannoisessa vieraskynätekstissään tällaista rusinat pullasta -vanhemmuutta. Hän tosin kirjoitti ihmisenpentujen hoitamisesta.

Äskettäin nappasin sen koiran mukaan ja lähdimme lähimetsään. Oli lämmin, mutta ei liian kuuma päivä ja sen verran kävi viima, että edes hyttysiä tai muita ötökäitä ei ollut. Toki jonkin verran perhosia, joita pentu jahtaili.

Kun koira sai vainun jostain sammalpeitteen alla, menikin sitten yli puoli tuntia siinä yhden puun juurella penkoessa. On suorastaan terapeuttista seurata kun eläin keskittyy johonkin hommaansa niin täydellisellä intensiteetillä. Puhelinta ei tehnyt mieli paljoa tuijotella, mutta muutaman kuvan sentään raaskin napata meditaatiohetkeni lomassa.

Siinä ehti hyvin ja rennosti päässään rakennella tämänkin tekstin samalla kun stressi valui olkapäiltä kylkiä myöten sinne samaan koloon, jota se koira niin innokkaasti kaivoi. Koskaan en saanut tietää, mitä pentu sieltä kaivoi, mutta sillä ei ole merkitystä.

Puuhatkoon kunhan ei aiheuta vahinkoa

Eihän tämä myöskään ihmisenpennuista poikkea juuri mitenkään. Aiemminkin olen ihastellut sitä, miten mukavaa on ollut viedä noita omia lapsiaan metsään. Siinä on mennyt vain hetki, kun ne ovat olleet jo syvällä leikin syövereissä ja kaipuu ruutujen äärellekin unohtuu.

Tätä nykyä tosin mukana metsässä on usein melkoinen arsenaali airsoft-aseita ja palaamatta näihin aseteemoihin sen enempää voin todeta, että minun on vaikea ymmärtää niiden kuulapyssyjen mielekkyyttä. Mutta eipä minun tarvitsekaan. Samoin kuin minun ei tarvitse ihan täysin ymmärtää sen koiranpennun aivoituksiakaan. Puuhatkoot. Kunhan ei aiheuteta vahinkoa itselle tai muille.

Huoli hiipii kuitenkin mieleen

Haluaisin ajatella, että tätä se on sitten jos nuo omat lapset saavat joskus lapsia. Huoletonta ja kevyttä hengailua ja häpeilemätöntä pilalle hemmottelemista. Mutta eipä se taida niin mennä. Jostain rakosesta se huoli kyllä löytää tiensä sydämeen olivatpa kyseessä omat lapset, lapsenlapset tai lainakoira.

Hyvin voin jo kuvitella kuinka loppusyksystä hiihtelen henki kurkussa joelle jälkiä seuraillen kun mietin, että kestääkö se jää vielä virtakohdissa ja ajohaukku on yllättäen loppunut juuri siellä suunnalla.

Ja silti on ihan mahtavaa viettää sitä yhteistä aikaa. Se huoli tuo siihen vain lisää syvyyttä.

Pasi Huttunen, @paspah

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »