Puolen sydämen lapsi Osa 14: Esitutkimuksissa

Leikkausaika tuli! Vihdoin! Pientä hoppua ja nopeita arjen muutoksia aiheutti se, että leikkaus olisi seuraavan viikon maanantaina ja esitutkimukset kuluvan viikon perjantaina. Otimme H:n kanssa homman haltuun ja aloimme välpätä kalenteria. Sain suunniteltua työni siten, että tiukimmissa tilanteissa pystyisin hoitamaan pakolliset työtehtävät sairaalasta ihan vain kännykän kanssa. H puolestaan joutuisi opettamaan, joten hän olisi tilallisesti sidotumpi. Olisin toki voinut ottaa Kelan tarjoaman rahoituksen ja sen turvin vapaata töistä, mutta arvelin sen olevan tarpeetonta. Arki ja sen poikkeustilanteet olivat hallinnassa. Tai niin minä siinä vaiheessa luulin. 

Ensimmäinen yllätys oli se, ettei Saimalle tehtäisikään isompaa TCPC-leikkausta, jossa konepellin alle tehdään todella iso remontti. Nyt laitettaisiinkin vain suntti keuhkovaltimoon. Ajatukseni olivat kahtalaiset: hyvä, että tehdään pohjatöitä mahdollisimman paljon, mutta toisaalta harmi, että tulee “ylimääräinen” leikkaus. Harmittelu tai aprikointi eivät sillä hetkellä olleet käypiä työkaluja oikeastaan mihinkään, joten jatkoimme tiukasti arjen järjestelyjen parissa. 

Matka

Perjantaina vein Saiman esitutkimuksiin. Harmiksemme samana päivänä oli bussilakko, joten jotain piti keksiä. Taksi olisi ollut ihan käypä vaihtoehto, mutta perjantaina lakkopäivänä vapaan taksin saaminen olisi osoittautunut niin epävarmaksi uhkapeliksi, että päätimme turvautua tuttuihin. H:n kuorokaveri saapuikin Teslallaan hakemaan meitä. Auto oli kieltämättä hieno, mutta lastenistuimen saaminen siihen aivan täyttä persettä. Musk kavereineen eivät ole tarkoittaneet niitä varsinaisesti perheautoiksi. Kymmenen minuutin ähellyksen jälkeen sain turvaistuimen kiinni takapenkkiin ja rystyseni verille. 

Emme olleet ainoita, jotka olivat päättäneet yksityisautoilla halki Pasilan ja Töölön. Suuressa viisaudessaan H oli varannut aikaa sekä matkaan että sairaalapäivän aloitukseen. Lapsikin pysyi tyytyväisenä ihmetellessään liikenteen vilinää. Perillä, istuinta irroittaessani, kuski sai vuolaat kiitokset.

Leikkiterapiaa

Esitutkimusten järjestelyt ansaitsevat omat kehunsa: Meille oltiin varattu leikkiterapia-aika ennen varsinaista sairaanhoitajan ja kardiologin käyntiä! Uudessa lastensairaalan neljännessä kerroksessa on oma siipi, josta löytyy lastenkirjasto, aistihuone sekä monta huonetta täynnä erilaisia leluja. Paratiisi – niin lapselle kuin ikuisesti leikkivälle isälleen. 

Terapeutti vaihtoi muutaman sanan kanssani, mutta – kuten oikein oli – keskittyi lähinnä lapseen. Menimme huoneeseen, joka oli kalustettu vuodeosaston huoneeksi tykötarpeineen. Saima puki lääkärintakin ylleen ja sai potilaakseen Molla-nuken. Tätä ennen hän sai kuitenkin piirtää Mollalle kangastussilla kasvot sekä pienen tuumailun jälkeen samanlaisen leikkausarven kuin itsellä. Oletan, että tämä auttoi luomaan jonkinlaisen empaattisen tunnesiteen. Ehkä.

Tutkimus alkoi. Tohtori Saima kuunteli Mollan sydämen ja keuhkot, asensi kanyylin ja antoi esilääkityksen. Itse asiassa tohtori Saima teki yhdellä kertaa sairaanhoitajan, anestesialääkärin, kardiologin ja kirurgin tehtävät. Vaikuttavaa! Terapeutti pyysi samalla lasta sanoittamaan tekemisiään ja luotasi puheesta tuntemuksia. Niin ikään vaikuttavaa! Itse kuuntelin puolella korvalla, sillä sain edellisyön stressivalvomisen päätteeksi ihan luvan kanssa ottaa torkut. 

Tutkimuksiin

Tunnin sairaalaleikkien jälkeen pääsimme tositoimiin sairaalan toiseen kerrokseen, kun sairaanhoitaja (tällä kertaa ihan laillistettu ammattilainen, ei tohtori Saima) aloitti mittauksensa. Leikkiterapian ansiosta toimenpide sujui helposti ja peloitta. Jopa verenpaineen mittaus, joka on aiemmin aiheuttanut aikamoisen metelin, kävi nyt mutkattomasti. 

Sairaanhoitajan hukin jälkeen vuorossa olivat kardiologin ultraäänikuvaus ja röntgen. Edelleen lapsen hermot pitivät, vaikka jonkin verran hulinaa tuli odotushuoneen lelujen kanssa pidettyä. Omat hermoni alkoivat jo väsymyksestä hieman repeillä, mutta onnistuin sumun läpi kommunikoimaan ja jopa jossain määrin vastaanottamaan tietoa. Kellonajasta sekä fyysisestä ja henkisestä sijainnista en ollut enää ihan varma. Eipä niillä merkitystä ollutkaan, kunhan vain muistaisin, mihin seuraavaksi piti mennä. 

Labra

Vihdoin esitutkimukset alkoivat olla paketissa, ja aistin päivän suuntaavan loppusuoralle.
“Yksi juttu olisi vielä”, sairaanhoitaja sanoi.
“Mikä”, kysyin. Vaikka arvasinhan minä, mitä sieltä tulisi.
“Käykää nopeasti labrassa.”

Perkele.

Labrassa ei koskaan käydä nopeasti. Ei varsinkaan tutkimuspäivän lopuksi. Silloin sinne joutuu jonottamaan väsyneen ja kärttyisen lapsen kanssa. Vielä kurjempaa on jonottaa viikonloppuna sairaan lapsen kanssa päivystykseen, mutta iltapäivän labrajono kiilaa hyväksi kakkoseksi kenkkuuskisoissa. 

Nyt odotus meni kuitenkin yllättävän nopeasti. Jo vakavia väsymyskiukun oireita osoittava lapsi ei vetänyt pultteja kuin kahdesti, ja nekin pultit sai niin ikään väsymyskiukun oireita osoittava isä kiristettyä takaisin melko vaivattomasti.

Itse labrassa homma levisi jo hieman pahemmin. Labrahoitajat ovat rautaisia ammattilaisia ja ennen kaikkea tehokkaita. Joskus jopa niinkin tehokkaita, että en pysy heidän tahdissaan: Samaan aikaan pitää riisua lapselta vaatteita, pitää tätä sylissä, lämmittää sormia vedellä täytetyllä kumihanskalla ja lukita käsi kummalliseen pakkoasentoon, ettei hoitaja piikitä muutakin kuin sormenpäätä. Tämän kaiken ohessa olisi hyvä pitää lapsi rauhallisena, ettei veriarvot menisi aivan sekaisin, sillä silloin koko höskä pitää tehdä uudestaan. Tämä lapselta, jonka veri on niin paksua, ettei Lahden MM-kisoihin olisi ollut mitään asiaa edes Hemohes-kuurin jälkeen. Tällaisissa tilanteissa labrahoitajat operoivat rauhallisesti ja lapsiystävällisesti. 

Kotiin

Kolmen sormenpääpiston ja rankan verilypsyn jälkeen koeputket saatiin analyysiin. Saima palkittiin tarroilla, jotka olivat säilyttäneet viehätysvoimaansa, vaikka niitä oli kertynyt päivän aikana melkein jokaisesta tutkimushuoneesta yhteensä toistakymmentä. Laastarit sormissa, kuivuvat kyyneleet poskilla ja tarrat plakkarissa pääsimme vihdoin, kahdeksan sairaalatunnin jälkeen, kotimatkalle. 

H järkkäsi kyydin myös takaisin kotiin, ja tällä kertaa istuimen kiinnitys kävi ilman verisiä rystysiä. Lapsi nukahti matkalla, enkä itsekään koko seitsemän kilometrin matkaa selvinnyt nuokkumatta. Kuski oli tilanneherkkä luopuen turhan asiallisista jutteluyrityksistä, kunhan niitä näitä turistiin. 

Kotona H oli saanut työpäivänsä loppuun ja oli vastassa. Meillä oli kokonainen viikonloppu aikaa kerätä sekä ajatuksia että voimia maanantain leikkausta varten.  

Seuraavassa osassa kerron, miten itse leikkaus sujui. Tulossa on opiaatteja, verta ja suonenpätkiä (sic!), oksennusta ja lisää Teslaa. 

Puolen sydämen lapsi -sarja

Puolen sydämen lapsi – HLHS-isän alku Osa 1. Diagnoosi
Puolen sydämen lapsi Osa 2. Sairaala
Puolen sydämen lapsi Osa 3. Koti
Puolen sydämen lapsi Osa 4. Arkea ja takapakkia
Puolen sydämen lapsi Osa 5 Sairaalassa taas
Puolen sydämen lapsi Osa 6: Vuotta myöhemmin
Puolen sydämen lapsi Osa 7: Hidasta ja nopeaa kehitystä
Puolen sydämen lapsi Osa 8: Isänpäivän infektio
Puolen sydämen lapsi Osa 9: Kurssille (1/2)
Puolen sydämen lapsi Osa 10: Kahden vuoden rajapyykki
Puolen sydämen lapsi Osa 11: Kahden (ja puolen) vuoden vuoden rajapyykki
Puolen sydämen lapsi Osa 12: Isän pään sisällä
Puolen sydämen lapsi Osa 13: Sairaalan selviytymisopas