Hyppää sisältöön

”Pitää nauttia, kun on kerrankin lämmintä”

Suomalaisten pitää nauttia helteistä, koska talvisodassa paleltiin. Postaus helteistä, pakkomielteisestä nauttimisesta ja rakkaudesta elonkirjoon.
Julkaistu
Teksti Topi Linjama
Kuvat Topi Linjama
”Pitää nauttia, kun on kerrankin lämmintä”

Ketoneilikka kukkii

Ei lämmin luita riko, sanoi krematorionhoitaja.

Mittaushistorian kuumimman kesäkuun aikana somessa monet sanoivat, että helteistä pitää nauttia. Sukulaiset hehkuttivat lämpöä. Mies uimarannalla lohkaisi, että pitää nauttia, koska ”Suomessa jokainen hellepäivä voi olla viimeinen”.

Nautitaan nyt kuin viimeistä päivää – sitähän ei tiedä, milloin tämä touhu täällä loppuu.

Minä en nauti helteistä, koska kuumassa on vaikea olla. Hengittäminen on työläämpää, aivot eivät toimi kunnolla, olemisessa on jähmeyttä ja apaattisuutta.

Toiseksi kasvit ja eläimet kärsivät kuumuudesta. Pahuksen peilisolut: kärsin, jos tiedän, että joku siili tai mustarastas kärsii takapihalla.

Kolmanneksi kuumuus muistuttaa tulevaisuudesta. Lämpötilat nousevat, ilmakehässä on yhä enemmän energiaa, tiedossa on aiempaa useammin aiempaa pahempia myrskyjä, kuivuusjaksot pahenevat, tulee metsäpaloja ja entistä rankempia sateita.

Olemme matkalla arvaamattomampaan, vihamielisempään ja lajistollisesti köyhempään tulevaisuuteen.

Mutta matkasta pitää nauttia vaikka hampaat irvessä.

Nauttimisen pakko

Helteistä nauttimisessa on samaa pakonomaisuutta kuin viinanjuonnissa: kun tätä on kerrankin tarjolla, vedetään pää täyteen. Helteistä on nautittava, koska talvisodassa paleltiin. Viinasta on nautittava, koska kieltolain aikaan viinaa ei tahtonut saada mistään.

Kuka muuten on keksinyt, että alkoholia nimenomaan ”nautitaan”? Kuuntelin kerran Miestyön foorumissa erään raitistuneen alkoholistin luentoa. Hän ei todellakaan sanonut häpeää aiheuttavaa, pakonomaista ryyppäämistään ”alkoholin nauttimiseksi”. Verbi on yhtä outo kuin se, että seksiä ”harrastetaan”. Mukava harrastus, niin kuin sanokaamme postimerkkien keräily tai frisbee-golfaus.

Harvemmin sanotaan, että ”pitää nauttia, kun on viileää ja sataa”. Tai että ”pitää nauttia, kun on pimeää ja kylmää”.

Jos olisimme kiinni vuodenkierrossa, saattaisimme nauttia pimeistä ja kylmistä ajoista, jolloin saa huilia.

Jos olisimme maanviljelijöitä, joiden elanto on maassa kiinni, emme välttämättä nauttisi kahden kuukauden tappohelteistä.

Mutta me saamme leivän ja makaronin kaupasta emmekä pellolta, joten voimme nauttia kuivuusjaksoista hankkimalla ihosyöpää uimarannalla. Me kiroamme loppuvuoden pimeyttä, jossa pitäisi hoitaa rästihommat pois alta ennen kuin suoritamme joululoman. Ja tietenkin kiroamme kaikki pistävät ja purevat hyönteiset! Ne kun saisi vielä tapettua, käristyskupolissa olisi täydellistä.

Rakkaus ja suru

Ystäväni kertoi kohtaamisesta jo ikääntyneen Pentti Linkolan kanssa. Istuttiin pihassa kaivonkannella, Linkola sanoi surevansa kaikkea sitä rikkautta, mikä on menetetty. Sitten hän poimi kurjenpolven ja sanoi, että ”silti on vielä paljon kauneutta jäljellä”. Jotenkin noin ystäväni kuvaili, en muista tarkasti kaikkia yksityiskohtia, joten älä siteeraa tarinaa totena.

Rakkaus elonkirjoon – siitä varmaan oli kyse Linkolan kohdalla.

Huomaan saman ominaisuuden itsessäni. Rakastan perhosia, pääskysiä, kukkajääriä, siilejä, sammakoita, punakylkirastaita, helovahakkaita, ketoneilikoita, ahomansikoita, rahkasammalia, maakiitäjäisiä, neidonkorentoja, kimalaisia, kukkakärpäsiä, kantarelleja, kastematoja ja kangasajuruohoa, vain muutamia mainitakseni. Elämän moninaisuus ja kauneus ihastuttavat minua oikeastaan aina, kun vain huomaan pysähtyä ihmettelemään ja katsomaan.

Rakastan myös monia ihmisiä, vaikka ihminen lajina on hieman vastenmielinen. Onhan se hämmästyttävää, että olemme täällä tiedostamassa itseämme. Onpa asialla ollut sokea kelloseppä tai jokin jumala, ainakin se on käyttänyt järjettömän määrän aikaa siihen, että tälle pallolle on muodostunut elonkehä, jonka uskomatonta rikkautta hävitämme sellaisella vauhdilla, ettei vastaavaa ole nähty ainakaan 65 miljoonaan vuoteen.

Rakkaudessa on se kelju puoli, että jos menettää sen, mitä rakastaa, tulee surulliseksi.

Mutta jos ei rakasta, jos on välinpitämätön, ei joudu kohtaamaan surua. Sellainen elämä on puolinaista – ja aivan liian yleistä.

Silläkin uhalla, että kuulostan joltain ihme jeesukselta, väitän, että rakkauden puute on ihmiskunnan pahin ongelma. Ihmiset, jotka eivät välitä tästä ihmeellisestä planeetasta, tuhoavat sen.

All you need is love, kuten vuorisaarnassa sanotaan, vai missä se oli. Okei, ehkä rakkauden lisäksi tarvitaan myös tietoa.

Kommentit (0)

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.