Päiväkirjan teini-ikäinen minä
Päiväkirja.
Rakas päiväkirja,
ehkä olen kertonut sinulle, että olen viime aikoina alkanut kiinnostua omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta. Enkö ole? Käytän elämäkertakirjoittamisen metodia nuorten kirjoittajakurssilla ja teen treenejä omaan paperiseen päiväkirjaan silloin ja tällöin. Myös sukututkimus kiinnostaa, mutta senhän sinä oletkin tiennyt jo pidemmän aikaa. Näihin liittyen kaivoin esiin ensimmäisen säilyneen päiväkirjani, jota aloin pitää tammikuussa 1993. Olin silloin viidentoista ja kävin kettumaisen yläasteen viimeistä luokkaa. Sen jälkeen tuli se hämmentävän vapaa välivuosi, jolloin suoritin musiikkikoulun, tein ruokaa, pesin pyykkiä ja muuta sellaista, ja sitten menin lukioon. No, kyllähän sinä muistat.
Tuo päiväkirja alkaa isosti, niin kuin kuvasta näet. ”Älä lue tästä eteenpäin missään olosuhteissa. Jos luet ilman ehdotonta suostumustani, en vastaa seurauksista!”
Osaisipa vielä aloittaa noin tunteella! Tyyliin ”jos luet tämän postauksen, saat turpaan!” 🙂 Käsialasta näkee, että olin kouliintumaton käsinkirjoittaja, ja sisällöstä, että olin kouliintumaton ihminen. Aiemman päiväkirjan poltin, kun eräs ihminen oli vähällä lukea sitä ilman lupaani. Oi teini-ikä! Kaikki niin ehdotonta ja kiihkeää! Oi ISOT KIRJAIMET ja huutomerkit!!! <3
15-17-vuotiaan minän teemoista kaksi on ylitse muiden, klassinen pianomusiikki ja tytöt – tai tyttö. Kirjoitin eräästä tietystä tytöstä kohtuuttoman paljon. Häneltä saadut kirjeet ja hänen kanssaan käydyt puhelut näyttävät vaikuttaneen teinin mielialaan järkyttävän paljon. Vuoroin olin sitä mieltä, ettei afääri edisty, vuoroin elättelin toiveita. Tuo iloinen ja älykäs tyttö toi valoa synkkäsävyiseen nuoruuteen. Vieläkään en ole pystynyt unohtamaan ihastustani. Suutelisin häntä heti suulle, jos hän ilmestyisi tähän, mutta hän – siis vaimoni – tulee vasta tunnin kuluttua.
Tuo mieliala on kiinnostava juttu: kuten tiedät, valitan toisinaan lapsille, että he ajattelevat vain viihtymistä. ”Mulla on tylsää”, ”ei oo mitään tekemistä”. Ja eivät kuitenkaan suostu tekemään kotitöitä eivätkä ymmärrä, että elämä on vakavaa! Ei kaikki aina voi olla hauskaa! Omassa minäkeskeisessä päiväkirjassani mieliala, minun mielialani, on puheena vähän väliä. Merkinnöistä päätellen saatoin saman päivän aikana olla noin viisi kertaa sekä ilon kukkuloilla että depression syövereissä. Mieliala on kuin jokin vahva eläin, joka vie teiniä minne tahtoo.
Meillä oli silloin kaksi pianoa. Soitin päivisin pianoa sisällä ja illalla jatkoin ulkorakennuksessa, joskus aamuyöhön asti. Lisäksi kuuntelin klassista musiikkia aika paljon. Motivaatio oli kohdallaan, kun laitoin kellon soimaan klo 3:15, jotta voin äänittää radiosta C-kasetille, kun joku Simon Barere tai Myra Hess (tunteeko joku muka nämä?!) soitti Chopinia tai Beethovenia. Sitten kritisoin heidän tulkintojaan sivutolkulla, huh huh! No mutta jotain hyötyä: taas huomenna menen konserttiin ja kirjoitan kritiikin Šostakovitšin ensimmäisestä sellokonsertosta.
Nuoren minän ehdottomuus on hellyttävää. Minulle (vai olinko se minä? mikä edes on minä?) oli tärkeää muodostaa mielipide monesta asiasta. Mielipide oli joko väärä, kuten aika monella muulla, tai oikea, kuten minulla. Nuoruuteen mahtuu käsittämättömiä näkemyksiä vaikkapa uskosta, Olli Mustosesta, susista, pikkulapsista ja takatalvista. Voi Luoja, kuinka uskovainen olen ollut! Kuinka vähän olen pitänyt pikkulapsista ja Olli Mustosen soittotyylistä! Vähänpä ymmärsin elämästä! On myös kiinnostavaa, mihin ikään asti oma itsemyötätunto ylettyy. 16-vuotiaan itsen näkemyksiin voi ehkä vielä suhtautua lempeän huvittuneesti, mutta entä 26-tai 36-vuotiaan itsen?
Paljon olen raportoinut asioista, joita en ole ollenkaan muistanut. En esimerkiksi muistanut, kuinka paljon autoilimme. Jyväskylään (170 km) tai Ouluun (300 km) lähdetään tuosta vain, Norjassa (1500 km) käydään ilman kummempaa suunnitelmaa. En muistanut, että kävimme aamuyöllä etsimässä susia Perhosta (jäljet nähtiin) enkä sitä, kuinka kriittisesti olen suhtautunut moniin ihmisiin. En muistanut, että olin lukenut Miguel de Cervantesin Don Quijoten ja haaveillut ikiomasta ”Dulcinea Tobosolaisestani” (piti ihan googlettaa, että kuka tämä on, hän on ”mielisairaan ritari Don Quijoten intohimoisen rakkauden kohde”, sanoo Wikipedia).
Jonkin verran on myös kuvauksia linturetkistä. En muistanut, että näimme kaverini Juhan kanssa 18.5.1994 Alajärvellä tällaisen erikoisuuden:
”…saaren lounaiskärjessä oli omituinen pensas, joka lauloi. Ihmettelimme, että mikä ihmeessä voi noin kauniisti laulaa täällä tähän aikaan vuodesta ja vrk:sta (klo 19). Laulu oli jotakin kottaraisen, kultarinnan ja kerttusten yhdistelmää, hiljaista, kaunista. Sain tämän pienen gramofonin kiikariini ja totesin, jälleen hämmästyen, että laulava pensas oli SINIRINTA…”
Ja tähän loppuun jotain ylevää ja kokoavaa, eikö vain. Päiväkirja loppuu kohtaan, jossa yritän selviytyä ihmissuhdesotkusta, johon olen itseni ajanut 😮 Kyllä kestää pojalla otsalohkon poimuttuminen!
Topi Linjama
