Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Isien ketju

26.08.2019

Jaakko Linjama. Wikipediasta poimittu kuva on ehkä 50-luvun alusta.

Isyys on muuttunut kovasti muutamassa sukupolvessa, minkä voi huomata oman suvun isistä.

Isätutkijoiden luokittelussa avustava isä on isätyyppi, joka auttelee kotiasioissa sen minkä kykenee ja ennättää. Oma isäni voisi olla avustavan isän prototyyppi: kun olin lapsi, isä lämmitti saunan, keitti aamupuuron, kävi kaupassa, tiskasi, puisteli matot, luki iltasatuja. Äidillä oli kokonaisvastuu kodista, hän hoiteli ruoka- ja leivontapuolen, organisoi siivoukset ja huolehti vaatteista.

Kun tähän lisätään se seikka, että pitkää työpäivää painanut isä toi perheelle elannon, voitaisiin puhua avustavasta elättäjäisästä.

Perinteisesti elättäjäisä-kuvioon liittyy perheenpää-ominaisuus, mutta isä on liian humaani valaakseen näkemyksensä betoniin ja sanoakseen viimeisen sanan. “Onhan se niinkin”, isällä on – todellisuuden luonnetta myötäillen – tapana sanoa.

Heikki Nenonen kirjoitti takavuosina siitä, miten hänen suvussaan isät ovat siirtyneet käytännön töistä puhepuolelle. Isän puolen suvussani siirtymä tapahtui suunnilleen vuonna 1928, kun ukkini Jaakko Linjama (1909-83) pääsi seminaariin. Jaakko avioitui toisen seminaarilaisen, Toini Kuisman (s. 1911), kanssa ja perheeseen syntyi kaksitoista lasta. Ukki ja mummi tekivät järkyttävän paljon töitä, kuten toki suunnilleen kaikki sodan jälkeen.

Ukki haavoittui Taipaleenjoelle joulukuussa 1939 ja – tämä on minun tulkintaani – ikään kuin maksoi isänmaanvelkaansa tekemällä sitä, mihin tunsi kutsumusta, eli säveltämällä. Hän osallistui 1952 olympiakisojen olympiahymnin sävellyskilpailuun, tuli voittaneeksi kilvan ja nousi yhdessä yössä muuramelaisesta kansakoulunopettajasta julkkikseksi. Yhä silloin tällöin tapaan ihmisiä, jotka kysyvät, onko olympiahymnin säveltäjä minulle sukua. Kyllä on, vastaan, ja yleensä kysyjä sanoo jonkin mukavan sanan vaatimattomasta Jaakko-ukista.

Sävellysrauhaa ukilla ymmärrettävästi oli niukanlaisesti. Kerran Pirkko-tätini häiritsi ukin säveltämistä kysymällä, voisiko hän lähteä Ranskaan jollekin partiolaisten retkelle. “Mene mene, juokse juokse”, ukki tiuskaisi varmaan ennen kuin kysymys ehti kunnolla otsalohkoon. Lupa oli, täti lähti Ranskaan ja missasi olympialaisjuhlallisuudet. Säveltävä ukki epäilemättä oli toisinaan poissaoleva isä.

Tämän postauksen kuvassa ukki on ehkä vähän yli 40. Sotakokemukset ja sappivaivat ovat jättäneet jälkensä. Kiloja on lähtenyt.

Ukin isä Jalmari Lindeman (s. 1887) oli suutari, jolta tietääkseni naskalinpiston aiheuttama verenmyrkytys halvaannutti toisen käden. Sen jälkeen hän myi kampoja Jyväskylän torilla. Jalmari oli jäyhä mies, joka ei turhia lörpötellyt eikä naureskellut.

Jalmarin isä Juho Takkula (s. 1844) tunnettiin miehenä, joka lauloi metsätöissä niin että tienoo raikasi. Eräänä marraskuun päivänä Juho kaivamassa ojaa Muuramessa Turkkilan metsässä pelkät tuohivirsut jalassa, vilustui, sai keuhkokuumeen ja kuoli, kertoo tätini Pirkko Randell kirjassaan Isäni Jaakko Linjama – säveltäjänä suurperheessä. Jalmari oli tuolloin 7-vuotias.

Nälkävuodet koettelivat Suomea ankarasti 1866-68. Isku osui pahoin Keski- ja Pohjois-Suomen köyhiin vanhuksiin ja lapsiin. Vuosi 1868 oli vaikein: tammikuussa kuoli arviolta 8000, helmikuussa 9400, maaliskuussa 14 500 ja huhtikuussa 20 600 suomalaista. Toukokuussa 1868 menehtyi peräti 25 200 ihmistä, joista yksi oli Juho Takkulan isä Eerik Juhonpoika (s. 1805). Näin ne sukujen ja kansojen historiat nivoutuvat yhteen.

Mummi on kotoisin Kirvusta, jonne hänen isänsä Israel Kuisma (s. 1876-1946) juotui sodan takia jättämään talonsa ja maansa. Sellainen mielikuva minulla on, ettei Israel millään tavoin ennättänyt sopeutua elämään Muuramessa, jonka nimismies oli sitä mieltä, että evakkojen karavaanit voisi ohjata suoraan Päijänteeseen.

No entä äidin puolen isät. Hannes Holma (s. 1905) oli tulitikunmittaa vaille kaksimetrinen mies, jonka kämmenet olivat kenttälapion kokoiset. Hannes piti rysiä merellä Haukiputaan edustalla ja osasi lukemattoman määrän lestadiolaisten lauluja. Hän raivasi käsin suosta peltoa ja edellytti pojilta kovaa työntekoa. Kun käännän käsipelillä kolmen aarin kasvimaatani, ajattelen toisinaan, etteivät minun ja haukiputaalaispienviljelijän hikiset selät nyt niin kaukana toisistaan ole.

Hannes-pappaa kuvailisin ehkä perheenpääksi ja auktoriteetiksi.

Vanhoillislestadiolaisten Siionin laulut -kokoelmaa uudistettiin 1970-luvulla, ja sekä Hannes-pappa että Jaakko-ukki istuivat laulukirjakomiteassa. Kerran tätini lauloi Haukiputaan pirtissä lapsuuden lauluja ja minä musiikkitieteilijän koulutuksen saaneena kirjoitin niitä nuoteiksi. Asetelmasta johtui tädin mieleen, että laulukirjauudistuksen aikoihin Hannes oli kävellyt samassa pirtissä edestakaisin ja laulanut sävelmäversioita, joita hän oli seuroissa kuullut eri puolilla Pohjois-Pohjanmaata, ja ukki oli kirjoittanut melodioita ylös. Läntinen korkeakulttuuri ja muistinvarainen kansanperinne löivät pirtissä kättä. Sittemmin ukki sovitti kokoelmaan valitut sävelmät tavalla, joka tuo mieleen muutamat Muuratjärven kallioiset saaret.

Hanneksen isästä en tiedä mitään muuta kuin että Kiiminkijoen yläjuoksulla kaiketi asuivat, mutta äidinäidin esi-isistä tunnetaan vähemmän kunniakas tarina. Vuonna 1555 Kalajoen kirkkoherra tuli karhuamaan Jutilalta hyljeveroa. Jutila, joka ei kirkkoherrasta pitänyt, löi häntä hyljekoukulla, työnsi avantoon ja sanoi: “Hae ite hyleveros.” Jutila pakeni Kalajokea yläjuoksulle lain kouran ulottumattomiin, ja näin asettui esi-isäni Alavieskaan. Enomies kertoi tämän tarinan niin elävästi, että uskon hänen olleen itse paikan päällä.

*

En ole (suku)tutkija, joten tämän jutun asiapuoli pohjautuu parhaaseen tämänhetkiseen mutu-tuntumaani. Asiavirheitä voi olla ja korjaan ne mielelläni, mutta asennetta aiempien sukupolvien isiin ja äiteihin en lähde kovin heppoisin perustein muuttamaan: tunnen kiitollisuutta heidän työstään ja siitä henkisestä perinnöstä, jonka he ovat seuraaville sukupolville jättäneet, ja uskon, että he tekivät parhaansa niillä välineillä, jotka heille oli annettu.

Entisten sukupolvien isiä ajatellessani mieleen nousee kaksi sanaa: niukkuus ja työ. Nykyisenlainen fossiilisten polttoaineiden varaan rakentuva hyvinvointi on kulttuurin ohut pintakerros. Kunnon kriisi pyyhkäisee meidät hetkessä niukkuuteen, jossa realiteetteja ovat somen ja pikamuodin sijaan hirrenveisto ja perunanistutus. Sellaisessa maailmassa selviytyivät iso- ja esivanhempani, ja olen heistä ylpeä.

Topi Linjama

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »