Minun viikkoni

Kaikille hyvää alkanutta päättäväisyyteen kannustavan lohikäärmeen vuotta!

Vuoroviikkovanhemmuuden puheenparteen kuuluu kalenterivuoden jako minun ja ei-minun viikkoihin; ”seuraavalla sinun viikollasi teemme sitä ja sitä”, sanovat lapset. Hyvin outoa, minusta. Liikaakin kieltä pohtiva mieli kääntyy kysymään, mitä ovat nämä väliajat ”omien” viikkojeni välissä.

Kenen aikaa elän? kysyn.

Jaettu vanhemmuus taitaa olla vielä sikäli uusi yhteiskunnallinen ilmiö, ettei kieli ole ehtinyt ottaa sitä kiinni. Tämän uuden sanaston keskellä kasvanut sukupolvi ei kokene näitä epäselvyyksiä samalla tavalla ongelmaksi.

Muistiini kantautui eräs yritys ottaa aikaa haltuun: Günter Grassin teos Minun vuosisatani. Tämänkaltainen otsikointi vaatii itseluottamusta. Kirjassa Grass on jakanut 1900-luvun sataan lukuun, pieniin tarinoihin, mikrohistoriallisiin kohtauksiin. Tai oikeastaan hän jakaa elämäntarinansa
sataan vuoteen, heijastellen, post-modernisti. Oman syntymävuoteni, ja sattumoisin Berliinin muurin murtumisvuoden tietämillä kirjailija pohtii uutta amerikkalaisperäistä itsekidutusmetodia (hölkkää) ja Wartburgin kaasuttimia. Haiseeko Nobelilta?

Seuraavassa oma suunnitelmani ottaa vuotta 2024 haltuun. En luonnollisesti tiedä mitä historiankirjoihin jääviä tapahtumia kalenterin 52 viikkoa tulevat sisältämään. En todennäköisesti osaa sanoa mitään varmaa edes omalta osaltani. Jutun voi siis yhtä hyvin lukea tai jättää lukematta. Informaatiota se ei sisällä.

Ensimmäisellä minun-viikolla pitelimme poikien kanssa pakkasta neljän seinän sisällä joululahjoja rakennellen ja pleikkaria pelaten. Parasta aikaa. Kaikki tästä eteenpäin on alamäkeä.

Seuraavat ei-minun viikot ajattelin antaa ryhmäpaineelle periksi, ja viettää nk. Tipatonta tammikuuta. En kuitenkaan kutsu sitä sellaiseksi. Se olisi liian noloa.

Jollain minun-viikollani kaivan varastosta luistimet ja ehdotan läheistä jäätä ”innostuneelle” yleisölle, ja ainakin kahdesti nostan asian uudelleen pöydälle ennen idean hautaamista.

Viikolla 6 (ei-minun) saavun Danten sanoin ”elontieni puoliväliin”. Keskimääräinen eliniänodote on 1300-luvulta noussut hieman. En anna sen häiritä. Pari minun viikkoa siitä on karkauspäivä, se on siistiä.

Maaliskuulle en anna mitään lupauksia.

Huhtikuun ensimmäisenä antaudun mille hyvänsä aprillipilalle, suolaa kahviin tai jotain yhtä mielikuvituksellista. Siitä saanee hyvän mielen luopua vastuuvuorosta myöhemmin samana päivänä.

Nuorempi poikani päättää kesän alussa päiväkotitiensä (ei-minun viikolla). Joensuun steinerpäiväkodin eteistä on siihen mennessä myllätty yhteensä seitsemisen vuotta.

Verta ja suolenpätkiä! Kesään sisällytän viikon, jolloin kalastuksesta, lue: kalan saamisesta
innostunut 10v. joutuu itse perkaamaan saaliinsa.

Vuoden eräs kohokohta koittaa elokuun alussa kun Assembly-tapahtuma kokoaa peliharrastajat ja digitaalisen kulttuurin kuluttajat Helsingin messukeskukseen. Neljä päivää vastuullista energiajuomilla valvomista ja pikaruokaa.

Syksyllä vietän omalla ajallani sellaisen seitsenpäiväisen, jolloin siivoan mielestä kaikki pikkuhommat, jotka on tehtävä mutta joiden tekemättömyys ei näy tai vaikuta missään. Joko pistän siis hanskat heilumaan, tai käytän tekniikkaa nimeltä Lopullinen Unohdus. Tulevaisuuteen tulee
suhtautua klausuuleilla.

Syysloma ei ole minun viikkoni. En siis lomaile vaan laitan viime vuoden talvirenkaanvaihtoennätyksen uusiksi. Viisi settiä siis ainakin.

Tässä vaiheessa alamme olla liian kaukana oman aikakäsitykseni mukaan. Loppusyksyä katsoo tammikuusta käsin kuin katulyhdytöntä kävelytien pätkää tai mitä hyvänsä muuta rajattomasti pimeyteen häviävää epämääräisyyttä. Tiedän kuitenkin, että ne 26 viikkoa, 182 päivää jotka
erottuvat toisesta samanmoisesta edukseen kannattelevat senkin läpi. Vuoroviikkosysteemin etuja on jatkuva pienten uudelleensyntymien sarja. Joka toinen maanantai on muistettava se, kuka minä olen ja miksi.  Se tekee ajasta siedettävää.