Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Hei, meilläkin huudetaan!

25.04.2017

Istuin leikkipuistossa hiekkalaatikon reunalla ja lapioin märkää hiekkaa punaiseen muoviämpäriin.
Kuopus touhotti oman lapionsa kanssa jotain siinä vieressä ja Esikoinen viipelsi kaukana toisaalla puuhaamassa omiaan.

Hiekkalaatikon toisella laidalla istui kaksi äitiä omien alta kaksivuotaiden lastensa kanssa.
He puhuivat elämästä.
Kuuntelin, vaikka tavallaan toki tiedän että ei vieraita tulisi kuunnella.
Mutta mitä muutakaan minä tekisin, siinä harmaassa aamussa, lokkien huutaessa taivaalla ja kevään odottaessa vielä jossain nurkan takana, kykenemättömänä avaamaan silmiään tänä vuonna.

Äidit puhuivat riitelemisestä.
Tai oikeastaan riitelemättömyydestä.
Toinen äideistä kertoo ettei heillä kotona riidellä, että ei halua lapsen koskaan joutuvan todistamaan vanhempien erimielisyyksiä.
Toinen äiti taas sanoi että he pyrkivät samaan, ja vaativat myös isommilta lapsilta samaa, että he eivät halua että kotona riidellään, se ei vain ole sallittua heillä.

Olen niin ajatuksissani että lapioin hiekkaa kuopuksen linnan päälle ja tämä suuttuu. Miksi sinä noin teit hän huutaa minulle. Pyydän lapselta anteeksi ja korjaan linnan.

Samalla mietin oman pienen perheeni riitelemistä.

Koska kyllä meillä riidellään.
Lapset keskenään.
Lapset aikuisten kanssa.
Aikuiset keskenään.

Mietin miksi riiteleminen olisi pahasta. Tai oikeastaan ymmärrän kyllä miksi se voisi olla pahasta. Mutta onko lapselle oikeasti hyväksi ettei hän koskaan näe tai kuule riitelyä, eikä varsinkaan koskaan näe tai kuule kuinka siitä tilanteesta päästään eteenpäin. Onko lapselle hyväksi jos hän ei koskaan opi näkemään miten konflikteja ratkotaan, miten sovinto tehdään?

Me emme riitele paljoa puolisoni kanssa. Ennen kuin me tapasimme me olimme molemmat parisuhteissa joissa riideltiin paljon. Huudettiin ja sanottiin asioita joita ei tarkoita. Kun me löysimme toisemme, emme halunneet kumpikaan toistaa sitä samaa virhettä.

En väitä että me olisimme aina tässä onnistuneet. On meilläkin typerät, tarpeettomat ja täysin järjettömät riitamme. Kyllä mekin kärjistämme. Mekin huudamme.

Päiväkausien mököttämisen Puoliso sentään on lopettanut jo vuosia sitten.

Mutta kyllä minä edelleen tulistun, minä edelleen räjähdän sveitsiläisen painekattilan lailla jos oikeaan kohtaan tökkäistään.

Kyllä Puoliso osaa riidanhaastamisen taidon, osaa kaivaa jotain kiisteltävää vaikka hernekeiton tekotavasta jos viikko on ollut erityisen huono.
Ja jos on käynyt niin että minunkin viikkoni on ollut erityisen huono niin, kyllä välillä meidän kuplamme törmäävät yhteen eivätkä todellakaan sulaudu yhdeksi, vaan pongahtavat erilleen salamoiden räiskyessä.

Mutta väitän silti että me riitelemme harvoin, emmekä me edes joudu välttelemään sitä. Ei vain ole aihetta riidellä.

Me olemme molemmat oppineet että ihan kaikesta ei tarvitse toiselle suuttua. Ihan kaikesta ei tarvitse edes sanoa. On niin monia asioita jotka siinä hetkessä ärsyttävät, mutta jos opettelee että sanoo asiasta vasta monta tuntia myöhemmin, tai seuraavana päivänä, herää ehkä huomaamaan että ne asiat eivät ehkä sitten kahden tunnin jälkeen enää tunnu niin suurilta. Eivät ainakaan riidan arvoisilta.

Enkä minä koskaan ole erityisemmin ajatellut ettei lasten tulisi missään nimessä todistaa tätä.

Miksi sitten?
Miksi minusta olisi tärkeää että lapsi näkee riitelyn, konfliktin, sovinnon?
Koska uskon ettei elämässä pärjää ilman riitoja.
En yksinkertaisesti usko että kukaan kykenee tarpomaan elämänmittaisen taipaleen ilman yhtään riitaa tai konflikititlannetta.
Ja jos lapsi ei näe ja opi miten näistä tilanteista selvitään, silloin hän ei opi käyttäytymään niissä tilanteissa.

Koen tärkeäksi että lapsemme saavat mahdollisuuden oppia että välillä tilanteet eskaloituvat aikuisillakin siihen pisteeseen että huudetaan, sanotaan ehkä jopa rumasti. Paiskataan ovia. Mutta vielä tärkeämpänä pidän sitä mitä taphatuu sen jälkeen kun se ovi on läimähtänyt niin että ikkunalasit helisevät. Tai äänensävyt ovat kohonneet niihin lukemiin että naapurissakin tiedetään että juuri nyt ei ole hyvä hetki piipahtaa kylään.

Pidän tärkeänä että lapsi näkee miten vanhemmat sopivat, pyytävät anteeksi, halaavat ja toimivat riidan jälkeen normaalisti.

Tänään on ollut sellainen päivä kun mikään ei ole mennyt putkeen. Päivä on ollut täynnä kitisemistä, tyytymättömyyttä ja ei sanaa. Ei minä en halua pukea, ei minä en halua tehdä mitään, ei minä en halua syödä, ei minä en halua olla kiusaamatta pikkuveljeä, ei minä en halua rauhoittua, ei minä en halua mitään!

Lopulta minäkin ärähdän, ärähdän lapsille että te olette tylsiä tyyppejä tänään. Minä en yhtään jaksa teitä.

En jaksa teidän huutoa ja jatkuvaa tappelua.
Viskon teatraalisesti käsiäni ilmaan ja menen keittiöön tekemään ruokaa.
Esikoinen huutaa perään ettei enää ikinä leiki minun kanssani.
Kuopus huutaa että hän ei ainakaan ole tylsä, eikä tottele.

Yhtä tärkeänä pidän että kun väistämättä tilanne lasten kanssa välillä päätyy tällaiseen purkaukseen, että lapsi saa sen kokemuksen että huudon jälkeen voidaan sitten halata. Sanoa, että minä tykkään sinusta, mutta en vain jaksa tuota ainaista kitinää. Sanoa, että leikitäänkö taas yhdessä.

Että lapsi oppii että konfliktin jälkeen elämä jatkuu.
Että lapsi oppi että asiat riitelevät eivät ihmiset.
Että lapsi oppii ettei riitely tarkoita että toinen katoaisi.

Jos kotona ei koskaan riidellä, jos riiteleminen kielletään, jos lapselta vaaditaan ettei hän saa koskaan huutaa kiukkuaan ulos, niin minne ne patoutuman keräytyvät?
Ja miten lapsi koskaan oppii että riidan jälkeen voidaan sopia. Miten voi oppia sopimaan jos ei konfliktia ensin käy läpi?

Enkä minä sano että huutaminen on hyvää riitelyä.
Huutamattakin voi riidellä.
Minä ja Puoliso sanailemme usein huutamatta. Riitelemme silmät salamoiden mutta pysymme kuitenkin rauhallisina.

Tämän taidon me olemme opetelleet.
Emme me tässä aina onnistu. Meilläkin huudetaan. Meilläkin sanotaan asioita ajattelematta. Meilläkin palaa hermot.

Mutta koskaan emme jätä sopimatta.
Ja sen minä haluaisin opettaa lapsilleni. Sopimisen taidon.

Korjausliikkeen taidon.
Sen että vaikka kuinka kommunikoaatio katkoilisi, kuplat törmäilisivät ja vuorovaikutus katoaisi hetkellisesti, sen kaiken voi korjata.

Haluan opettaa, ettei itseään ja tunteitaan tarvitse hävetä.
Haluan opettaa että suuttua saa.
Mutta sopia pitää.
Puhua pitää.
Elämää pitää jatkaa.

Konflikteja ei saa pelätä vaan niitä kohden tulee mennä tietäen että niiden jälkeen on taas helpompi hengittää.

Laitan lapsia nukkumaan, hiljaisuuden läpi kuuluu se jokailtainen minulla on jano. Haen vesilasin ja annan kuopukselle. Sanon että nyt juot ja sitten pää tyynyyn eikä enää sanaankaan. Kun tulen takaisin Esikoinen sanoo ettei hänkään halua kuulla enää minusta sanaakaan.

Sanon selvä, ollaan kaikki hiljaa, hyvä idea.
Huoneeseen laskeutuu hiljaisuus.

Hetki ennen kuin lasten hengitys muuttuu raskaaksi unen painosta minä kuiskaan pimeyteen: Tykkään teistä valtavasti, huomenna on taas parempi päivä meillä kaikilla.

Pimeydestä kuuluu kaksi unista vastausta: Minäkin tykkään sinusta äiti.
Huomenna voidaan vaikka nauraa.

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

2 vastausta artikkeliin “Hei, meilläkin huudetaan!”

  1. Maiju sanoo:

    Kylläpä kirjoitat kauniisti. Ja asiaa.

    1. Annuska sanoo:

      Kiitos, Maiju. Todella kauniisti sanottu!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »