Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Työ+elämä, kaksi erillistä kuplaa vai yksi iso?

16.01.2018

Takassa roihuaa tuli, tuvassa on viileää ja rauhallista. Täydellistä hiljaisuutta rikkoo vain läppäreiden näppisten vaimea naputus ja tulen roihu kun se tarttuu uuteen koivuklapiin. Keskellä tupaa tönöttää pyykinkuivausteline ja ruokapöydällä orannsit ja violetit tulppaanit kurottelevat ulos maljakostaan.

Lapset ovat kerhossa ja minä istun kotona tekemässä töitä. Tietokoneen työpöydällä ovat auki kuva- ja tekstitiedostot.
Tuijotan kuitenkin niiden sijaan ikkunasta ulos takapihalle, ohi kylmyydessä seisovan syreenipensaan, harmaalle taivaalle. Mietin Esikoisen kanssa käytyä keskustelua kerhomatkalla.

Kävelimme pitkin jäätynyttä tietä, kylmän viiman saadessa pakkasen tuntumaan varmaan kymmenen astetta kylmemmältä kuin se oli. Kanavasta noussut vesi oli jäätynyt rantatielle tehden siitä liukkaan ja valkoisen jääpolun. Astelimme hitaasti liukkaalla jäällä eteenpäin. Tiesin, että olimme jo myöhässä, pitäisi kävellä reippaammin jos haluaisimme olla tasan kello 9 kerhossa. Päätin kuitenkin, ettei hoputus ole niiden minuuttien arvoista. Meillä ehtii olla tässä elämässä vielä niin monena aamuna oikeasti kiire. Kiire kouluun, kiire töihin. Kiire johonkin itseaiheutettuun kiireeseen.

“Miksi isän pitää tehdä niin paljon töitä?” Esikoinen kysyy kesken kävelyn. Selitin, kuten aina, että töitä täytyy tehdä, jotta voisimme maksaa ruuan, asunnon, vaatteet ja muut asiat. “Mutta miksi ne asiat sitten maksavat niin paljon? Ja tarvitsemmeko me kaikkia niitä asioita? Eikö olisi tärkeämpää että voitaisiin olla enemmän yhdessä isin kanssa kaikki?”
Siinä aamun pakkaviiman keskellä, kylmän tuulen tunkiessa kaula-aukon rakosesta kohti ristiselkää, minä katsoin tuota sinisilämistä lasta vaaleanpunaisessa haalarissaan tepsuttelemassa pienellä ampiasipyörällään pitkin liukasta jäätynyttä tietä ja tunsin hämmentävää ylpeyttä hänen kysymyksistään.

Lapsi oli sellaisten perusasioiden äärellä,joita itse olen varsinkin kuluneen vuoden aikana pohtinut paljon.
Viimeisen vuoden aikana olen tarkkaillut paljon itseäni ja ympäristöäni, pohtinut sitä miten työ- ja perhe-elämä liitetään yhteen.
Kuunnellut ystävien ja tuttavien tuskailuja ajan vähyydestä ja työ-päiväkoti-koulu-harrastukset nimisestä palapelistä.

Tein syksyn töitä enemmän kuin ehkä olisi ollut viisasta ajaen meidänkin perheemme melkoiseen työ-kotielämä aikatauluun, jossa jokaisella 15min oli merkitystä.
Useimmilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin vain selvitä siitä.
Vai olisiko kuitenkin vaihtoehto?
En vähättele taloudellista pakkoa, se on konkreettinen ja olemassaoleva pakko. On asunto-ja autolainat. On haaveet ulkomaanmatkoista ja uusista vaatteista.
Joillakin kyse ei ole edes lainoista tai matkoista, ihan vain peruseläminen vie tolkuttoman paljon rahaa kun siihen liitetään mukaan lapsi tai lapsia.
Kyse ei ole siis siitä.

Mutta olen pohtinut paljon sitä kuinka paljon me teemme valintoja näennäisten pakkojen edessä. Kuinka paljon me oikeasti pysähdymme miettimään millaisen elämän me itsellemme ja lapsillemme haluamme tarjota.
Olen välillä ääneen huokaillut kuinka vähän aikaa Puoliso saa viettää lasten kanssa arkiviikkona.
Aamuisin hän näkee heitä ehkä puolen tunnin ajan, jos sitäkään. Iltaisin hän tulee kuudelta kotiin ja kahdeksalta lapset ovat nukkumassa.

“Aivan normaalin perheen arkea” on kommentti jonka saan vastaukseksi jos päivittelen tilannetta.
Vaikenen ja  tiedän ihmisten olevan oikeassa. Aivan tavallistahan tämä on.
Tavallista oli myös syksyinen elämäntilanteemme jossa myös minä tein 20-25 h töitä viikossa. Oikeasti monessa perheessä molemmat vanhemmat tekevät täyttä viikkoa. Minun viikkonihan kuulostaa todella vähäiseltä ja mitättömältä.
Paitsi että.
Niissä täyden viikon perheissä lapsetkin ovat hoidossa sen täyden viikon.
Meillä lapset ovat hoidossa 8,5h viikossa.
Loput ajasta he ovat minun kanssani. Oli minulla töitä tai ei.
Ja tämä on ollut minun valinta. Sanon minun, en meidän, koska tämä on ollut nimenomaan minun valintani, ei Puolison.
Jos minä sanoisin etten jaksa lasten kanssa, että haluaisin normaalin työviikon, sen saman elämän kuin muillakin on, Puoliso todennäköisesti suostuisi järjestelyyn. Mutta jokin minussa vastustaa sitä.
Vastustan sitä ruuhkavuosiksi kutsuttua sumaa töitä, lastenhoitoa, kiirettä, ahdistusta.
En itse halua sitä. En halua jos pystyn juuri nyt tekemän asiat toisin.

Raha.
Se tuntu määrittelevän lopulta suuren osan ihmisten syistä valita työ ja se ruuhka sinne pikkulapsivuosien kohdalle.
Ja taas, kuten ylempänä tektissä, minä ymmärrän rahan merkityksen. Ymmärrän myös oman etuoikeutetun aseman siinä, että Puolison tulot ovat sellaiset että minä voin tuoda vähemmän rahaa kotiin ja silti me pärjäämme.
Olemme kuitenkin myös tehneet tietoisia valintoja voidaksemme elää juuri näin, juuri  nyt.
Me emme omista asuntoa.
Meillä on Kaliforniassakin edullinen pieni auto, ostettu säästötilin rahoilla, ei lainalla.
Me käymme harvoin ulkona syömässä, me käytämme vähän kampaamopalveluita, me ostamme vaatteita todella harkiten.
Se  mahdollistaa meille sen että me pärjäämme hieman vähemmällä rahalla, sen ettemme tarvitse kahden täysipäiväisesti töissä olevan aikuisen tuloja.


Miksi?
Miksi olemme päätyneet tähän ratkaisuun?
Tai miksi minä olen päätynyt tähän ratkaisuun?
Koska minä en allekirjoita sitä, että meillä olisi kaksi elämää: työ ja perhe-elämä.
Minä en suostu näkemään niitä kahtena täysin erillisenä planeettana jotka eivät koskaan kohtaa.
Minun maailmankuvassani me elämme yhtä elämä johon kuuluvat työ ja perhe.
Minun maailmassani nämä kaksi asiaa limittäytyvät yhteen, meneävät päällekkäin ja törmäilevät toisiinsa, ne antavat toisilleen tilaa ja tukevat toisiaan.
Niiden yhdistäminen on ajoittain haastavaa, sen myönnän, mutta se on sen arvoista.
Minä en tiedä missä minä olen viiden tai edes kymmenen vuoden kuluttua. Jos olen edelleen terve ja tässä, on minulla edelleen aikaa aloittaa töiden tekeminen vaikka 50 tuntia viikossa. Minä olen nyt ja jatkossa pitänyt itseni kuitenkin työmarkkinoilla, ajan tasalla kaikesta, vaikka en olekaan tunkenut itseäni siihen täysipäiväisesti.
Mutta entä jos en olekaan terve, entä jos tämä elämä jota elän on tässä?
Miten haluan sen kuluttaa?
Se on minun kysymykseni. Lapset ovat pieniä vain hetken, nämä vuodet kun minä voin vielä vahvasti vaikuttaa heidän valintoihinsa, heidän ajatteluunsa ja tapaansa nähdä maailmaa, minä haluan olla siinä. Jakamassa tätä maailmaa heidän kanssaan. Minä haluan heidän olevan jakamassa omaa maailmaansa minun kanssani. Näyttämässä minulle kerta toisensa jälkeen miten metsästä löydetään uusia reittejä, miten kiire on vain pään sisällä kehitetty tarve saada oma suunitelmansa täydellisenä loppuu, vailla suurempaa perustetta.

Lapsen Maailma lehden tammikuun numerossa on lyhyt artikkeli työelämän ja perhe-elämän yhdistämisestä. “Työ vaikuttaa perheeseen ja perhe työhön: työssä ollaan tutkijan mukaan tarmokkaita, jos työn koetaan rikastuttavan perhe-elämää ja perhe-elämän koettu rikastuminen puolestaan lisää tarmokkuutta työssä. Työ ja muu elämä eivät siis ole toistensa luonnollisia vihollisia.”
Tuo kappale kiteyttää hyvin pitkälle tämän minunkin ajatusmaailman.

Minä haluan tehdä töitä.
En suostu luopumaan siitä, en lasten, en kenenkään tähden.
Mutta haluan sen olevan osa elämääni, en jokin irrallinen ja erillinen oma osa sitä.
Haluan myös elämäni olevan osa työtäni, ei jokin kaukainen asia, josta nautin niiden 3 lomaviikon aikana vuodessa ja sitten joskus tulevaisuudessa kun olen eläkkeellä.

Minä elän nyt, tässä. Siihen elämään kuuluu työ ja perhe.

 

En sano että tämä on mahdollista kaikille, harvalle se oikeasti on. Olen etuoikeutetussa asemassa, sen minä tunnustan. Mutta kyseenalaistan vahvasti myös ajattelun siitä että sitä “ruuhkavuosi” rumbaa on ihan pakko elää, vaikkei siitä nauttisi pätkääkään.
Ymmärrän, että moni haluaa oman talon, auton ja sen täysipäiväisen työn. Ymmärrän, että moni ei halua edes olla kotona lasten kanssa ja yrittää siinä rinnalla jotenkin selvitä työtunneistaan ja saada tarpeeksi rahaa kasaan että voisi ostaa makaronipaketin ja kaurahiutaleita.
Ymmärrän ettei kaikilla ole vaihtoehtoja.
Mutta jos on, miksi niin harva niitä käyttää? Osaammeko me edes etsiä vaihtoehtoja? Uskallammeko kysyä itseltämme mitä oikeasti haluamme ja miten sen voisi saavuttaa?

Onko vain helpomaa mennä virran mukana, ajatella että elämän pitääkin olla kurjaa kun lapset ovat pieniä, että on normaalia vihata arkisia aikataulupalpelejä siitä kuka vie ja kuka hakee hoidosta? Ehkä sinullakin on jokin toinen vaihtoehto, ehkä työ ja perhe eivät olekaan kaksi erillistä kuplaa jotka molemmat pitää saada mahdollisimman täydelliseksi ja kiiltäväksi, ehkä ne voisivatkin olla yksi iso kupla.

Nousemme rantapolulta takaisin tielle, vähemmän liukkalle. Esikoinen nousee takaisin pyöränsä selkään ja pyytää minua vetämään vaaleanpunaisen tuubihuivin nenään asti lämmittämään viimalta. Kuulen kuinka hän mutisee jotain toppaustensa alta ja kumarrun hänen puoleensa. Lapsi kiskoo hanskallaan tuubihuivin takaisin alas ja sanoo
“ Minä voin iltapäivällä etsiä ojasta tölkkejä niin voidaan ostaa sitten sillä rahalla asioita lasagneen, niin ehkä isä sitten voi tehdä vähän vähemmän töitä? “
Hymyilen lapselle ja painan hänet hetkeksi itseäni vasten.
Kun se ratkaisu olisi juurikin noin yksinkertainen.
Vaan se ei ole, mutta oikeilla jäljillä hän on.
Täysin oikeilla jäljillä.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »