Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Tunteva ja hoivaava isä ei ole enää friikki – luovutaan ydinperhefasismista

07.12.2017

Vanhemmuus ei ole paria imetyksen ja synnytyksen kaltaista asiaa lukuunottamatta sukupuolikysymys. Vuoden 2017 loppupuolella sen jo kuvittelisi olevan itsestäänselvyys.

Havaintoja parisuhteesta -blogin Sami Minkkinen laittaa uusiksi ydinperheen käsitteen. Hänen Miesraskaus-kirjassaan ydinperheen määritelmä kuuluu: paikka, jonka suojassa on hyvä kasvaa ja olla.

Emme ole enää kummajaisia ja friikkejä. Hoivaava ja osallistuva isä on jo normi. Lapsellisten miesten hoiva-alan suunnalta saaman palautteen mukaan tämä blogi sekä esimerkiksi Isän kirja – kasvu vanhemmuuteen tarjoavat lapsellistuville miehille eräänlaisen ”normaalin mallin”, jota vasten voi peilata omaa vanhemmuuttaan. Samaan kerhoon liittyy Havaintoja parisuhteesta -blogistaan tuttu Sami Minkkinen tuoreella kirjallaan Miesraskaus. Minkkinen kiteyttää asian nasevasti:

”Ei isyys ole sankaruutta vaan vastuuta. Se on aivan normaalia vanhemmuutta. On ehkä jopa alentavaa miehiä kohtaan ajatella, että osallistuva mies on sankari, koska suurin osa meistä miehistä on osallistuvia. Vai olenko ymmärtänyt jotain perusteellisesti väärin?”

Sami MInkkinen: Miesraskaus. Kosmos 2017. 127s.

Välillä joutuu itsekin kysymään saman kysymyksen kuin Minkkinen kun vielä vuonna 2017 ei tunnu olevan selvää, että vanhemmuus ei ole paria imetyksen ja synnytyksen kaltaista asiaa lukuunottamatta sukupuolikysymys. Selvää ei tunnu olevan sekään, että isän, äidin ja kahdenpilkkuyhden lapsen muodostama puutarhalähiössä omakotitalossa asuva ydinperhe ei ole ainoa autuaaksi tekevä asia.
Tähänkin asiaan Minkkisellä on sanottavansa:

”Olenko huomattavan väärässä väittäessäni, että lapselle on kaikkein parasta elää sellaisessa perheessä, jossa hän näkee toisiaan rakastavat aikuiset? Eikä se ydinperhe tarvitse aina edes ympärilleen kahta aikuista. Yksikin aikuinen lapsen tai lapsien kanssa muodostaa yhtä hyvän ydinperheen. Jos perheeksi lasketaan vain sellainen kokoonpano, jonka muodostavat lapsi ja hänen biologiset vanhempansa, voi sitä hyvällä syyllä kutsua jo ydinperhefasismiksi.”

Minkkinen haluaa kirjoittaa uusiksi koko ydinperheen käsitteen. Hänen uusi ydinperheen määritelmänsä kuuluu osapuilleen seuraavasti: Paikka, jonka suojassa on hyvä kasvaa ja olla. Jos haluamme roikkua ydinperhe-käsitteen kaltaisessa sanahirviössä, niin kannatan lämpimästi Minkkisen määritelmän omaksumista.

Sami Minkkisen, 40, Havaintoja parisuhteesta -blogi on noussut todella suosituksi. Facebook-sivulla on tykkääjiä 105,607 ja Instagramissakin seuraajia yli 6000.

Kirjassaan Minkkinen tarjoaa kiehtovalla tavalla peilin sekä tuhoisasta maskuliinisuudesta luopuvalle että sille, joka on päässyt miestapaiset tapansa lähes kokonaan unohtamaan. Hän itse kertoo joutuneensa hakemaan terapiasta apua, että osasi taas olla myös mies.

Hän ei aseta valmista mallia vaan läväyttää edellisen Havaintoja parisuhteesta -kirjansa (2016) tapaan oman elämänsä lähes punastuttavan avoimella tavalla lukijan pohdittavaksi. Ei välttämättä ole helppoa näin julkisesti ruotia esimerkiksi sitä, miten rakastuu toiseen naiseen vaimon odottaessa lasta. Avioero tuli sitten lapsen ollessa kaksikuinen. Ja Minkkinen altistaa itsensä sen kummemmin puolustelematta lukijan tuomittavaksi, koska tietää itse, että ratkaisu oli oikea.

Minkkisen osoittama tunnerohkeus auttaa luultavasti myös isyydessä ja sen lisäksi, että isän on uskallettava ilmaista rakastavansa on hänen hyvä myös osata myöntää itselleen, että vituttaa:

”Jokaisen vanhemman suoranainen velvollisuus on tulla toisinaan ajatelleeksi, että helpompi olisi lukita lapsensa parvekkeelle, ottaa jääkaapista kylmää valkoviiniä, pistää televisiosta jalkapalloa tulemaan, laittaa verhot parvekkeen ikkunan eteen ja unohtaa koko ympärillä oleva maailma. Se on tervettä ajattelua, joka auttaa kestämään jokaisen eteen tulleen vitutusvartin.”

Minun valintani on tsekkiläinen lager ja Parks and Recreation HBO Nordicilta, mutta kuitenkin.

Kepeys ja nasevuus tekevät Miesraskaudesta nopean välipalan ja aika ajoin kirja kulkee aivan niillä rajoilla, että mennäänkö jo todella vaivaannuttavan self-help -roskan puolelle, mutta Minkkisen tapa kirjoittaa on lopulta niin vastustamattoman vilpitöntä, että hän voittaa puolelleen kyynisemmänkin lukijan. Rajoilla siis kuitenkin mennään:

”Minä uskon syli, aistit, silmät ja rajat auki maailmaan. Se toimii niin parisuhteessa kuin yhteiskunnassa. Mitä avoimempia, rehellisempiä ja vastaanottavaisempia olemme toisiamme kohtaan, sitä paremmin kaikki voivat. Joka ikinen kerta, kun rakennamme muureja toistemme eteen, suljemme samalla osan itseämme pois.”

Kun saa hiukan suodatettua Minkkisen pehmoisen vaalenapunaista vyörytystä huomaa, että tuosta on todella vaikea olla millään tavalla eri mieltä.

Pasi Huttunen, @paspah

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *