Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Kuoretta lippoamassa

10.05.2020

Kuoreen lippoaminen on ikiaikainen perinne.

Toukokuun alun öinä kuore nousee kutemaan satatuhatpäisinä parvina. Topi ja pojat pääsivät lippoamisen makuun juuri ennen sesongin loppumista.

Haluaisitko tuoretta kuoretta, kysyi velipoika viime torstaina, sain kaksi sangollista. Mikä ettei, sanoin, ja hain pari kiloa pikkukalaa. Kävi ilmi, että kuoreet oli pyydetty lippoamalla Pielisjoen rannasta aivan Joensuun keskustan kohdilta.

Päivän mittaan kehkeytyi ajatus, että lähtisin myöhäisillalla lippoamaan kalaa poikien kanssa. Juttelin veljeni kanssa, etsin netistä tietoa ja sain selville, että kuoreen lippoaminen on ikiaikainen kevätperinne, joka on nykyisin hiipunut. Moni lippoaa kalaa koirille, kanoille tai minkeille, mutta jotkut arvostavat kuoretta myös syöntikalana. Lintuja välttääkseen kala nousee kudulle pimeällä. Voimakastuoksuisena kuore jakaa mielipiteitä.

Ostin kalastusluvan ja värkkäsin haavin harjanvarresta, vanhasta metallihengarista ja ylijääneestä metallisesta hyönteisverkosta. Väänsin hengarin pyöreäksi, leikkasin verkosta kolme palaa ja ompelin ne rautalangalla haaviksi. Jäykistin liitoskohtaa polkupyörän lokasuojasta irrotetulla paksulla metallilangalla.

Itse tehty haavi, joka soveltui yllättävän hyvin kuoreen lippoamiseen.

Tämä musiikkitieteilijän improvisoima haavi osoittautui tosipaikan tullen oikein toimivaksi. Jäykkäpohjaisena siitä oli helppo kipata kuoreet ämpäriin. Pussimaisen haavin tyhjentäminen oli paljon hitaampaa. Olin kuulevinani 80-luvulla edesmenneen isoisäni, Perämeren kalastajan, hyväksyvän hymähdyksen. Näinkö lyhyt on meidän välimatkamme, pappa?

Olin kuulevinani 80-luvulla edesmenneen isoisäni, Perämeren kalastajan, hyväksyvän hymähdyksen.

Puoli kymmenen maissa haimme velipojalta pari pikkuhaavia lisää ja suunnistimme joen varteen. Paikalla oli jo muutamia miekkosia odottelemassa kuoreen nousua. Eräs ammattimaiselta kuoreenpyytäjältä vaikuttava herra oli tullut paikalle 50 litran saavin kanssa. Valitsimme poikien kanssa soveliaan paikan ja etsimme taskulampulla kuoreparvia.

Kymmenen maissa pieniä tummaselkäisiä kaloja alkoi uida vastavirtaan lähellä rantaa – ehkä siinä on vähemmän virtausta. Aloitimme lippoamisen: haavia kuljetetaan myötävirtaan hieman virtaa nopeammin lähellä pohjaa. Kun haavin nostaa ylös, siinä on kaloja enemmän tai vähemmän. Kun löytää kalojen kulkureitin, lampulla ei nähdäkseni ole enää mitään virkaa. Sen kun vaan nostaa kalaa joesta.

Pojat 9 v ja 12 v kalastivat yläjuoksun puolella. Ajoittain kuului riemunkiljahduksia, kun haavin perälle oli kasautunut enemmälti kalaa. Retken luonteeseen kuului, että toinen pojista luiskahti jokeen ja kasteli kenkänsä.

Lipposimme pari tuntia. Jokaisella vedolla sai 10-20 pikkukalaa eikä sangollisen lippoamisessa kauaa mennyt. Parin tunnin kuluttua kalaa oli viisi sangollista. “Onkohan kello jo ykstoista”, mietti nuorempi poika, kun puolen yön jälkeen teimme lähtöä.

Parin tunnin kuluttua kalaa oli viisi sangollista.

Luulin, että saaliimme oli kovinkin hyvä, mutta kävi ilmi, että näimme vain kuoresesongin hiipuvan lopun. Muutamia päiviä aiemmin kalaa oli ollut paljon enemmän. Kaksi päivää myöhemmin kutu oli kokonaan ohi. Kuoreen kudulle nousu on hektinen tapahtuma – tosin suurella Pielisjoella se kestää näköjään pidempään kuin pienemmissä vesistöissä.

Kuore on pieni kala.

Ohikulkijat pysähtyivät kyselemään, nouseeko kuoretta. Muuan kaveri kertoi, että vielä 1970-luvulla Joensuussa kuoreen lippoaminen oli kansanjuhla, joka keräsi väkeä joenrannat täyteen. Oli makkaranmyyjää ja muuta helppoheikkiä. Enpä tiennyt. Joku kertoi, että kuoretta voi syödä siltään tuoreena – uutta tämäkin. En tiennyt, että suur-Saimaan pohjoisimmassa järvialtaassa on vahva kuorekanta, ja että ne nousevat sadointuhansin ylös Pielisjokea kutemaan vapun jälkeen, kun vesi on on lämmennyt 4-7 asteen paikkeille. En tiennyt, että lauantaina toukokuun toisena valtaisat lokkiparvet olivat kavaltaneet kudulle nousevan kuoreen, kuten muuan koiranulkoiluttaja kertoi.

Oikeastaan en tiennyt kuoreesta mitään ennen viime torstaita, ja ihmettelen, miten asia, joka on jokisuun kaupungille näinkin tärkeä, on voinut pysyä minulta pimennossa koko parikymmenvuotisen joensuulaisuuteni ajan.

“Nyt on kerrottavaa huomisessa miitissä”, tuumivat pojat.

Pyöräilimme kuoresaaliimme kanssa työläästi läpi nukkuvan kaupungin. “Nyt on kerrottavaa huomisessa miitissä”, tuumivat pojat ennen nukahtamistaan. Laitoin ämpärillisen kuoretta pakasteeseen ja laadin vaimon kanssa säilöntäsuunnitelmaa seuraavalle päivälle.

Somen kautta naapureille ja kavereille kalaa meni ämpärillinen, hyötykasvikuivurissa kuivasin vajaan sangollisen ja lopuista teimme kalasäilykettä.

Kuivatut kuoreet lasipurkissa.

Säilykkeen resepti oli seuraavanlainen: Otetaan lasipurkkeja, joista etiketit on poistettu, ja steriloidaan ne kiehuvalla vedellä. Täytetään purkit kerroksittain kaloilla ja sipulisilpulla. Väleihin ripotellaan suolaa ja maun mukaan pippuria, chiliä, tilliä, valkosipulia tai muita mausteita. Päällimmäiseksi kaadetaan öljy-ketsuppi-seosta, kiinnitetään kansi löyhästi ja laitetaan purkit pellille uuniin. Käännetään uuni 125 asteeseen ja annetaan olla 2-3 tuntia. Sitten uuni sammutetaan, korkit kiristetään kiinni ja purkkien annetaan jäähtyä.

Ensimmäinen erä oli uunissa neljä tuntia, mikä oli tarpeettoman pitkä aika näin pehmeäruotoiselle pikkukalalle. Toinen erä oli kolme tuntia, mikä sekin pehmensi ruodot täysin. Ehkä kahdellakin tunnilla selviäisi. Purkkeja ei kannata täyttää ihan piripintaan, koska öljy kiehuu helposti yli.

Yhtään kalaa en perannut. Kuore on pieni kala, eikä sillä kutuaikaan ole vatsassa muuta kuin maitia tai keltaista, pienirakeista mätiä.

Kuoresäilykettä valmistumassa.

Pannulla paistoin kuoretta neulamuikun tapaan. Kieritin kokonaiset kalat ruisjauho-suola-seoksessa, paistoin rasvassa kuumalla pannulla niin että kalat saavat väriä. Maku ei ollut ollenkaan hullumpi! Wikipedia kertoo, että liha on valkoista ja kiinteää ja maku muistuttaa kuhaa. Myös purkkikalasta tuli oikein mainiota.

Kuoreiden kuivaamisesta levisi kuistille vahva kurkuntuoksu. En osaa pitää tuoksua erityisen epämiellyttävänä, mutta melko vahva se kieltämättä oli. Hajua häipyi nopeasti tuulettamalla (toisin kuin paahdettujen juolavehnänjuurien haju viime keväänä).

Ruokaomavaraisuus kiinnostaa. Kutukuoreen lippoaminen vaikuttaa panos-tuotos-suhteeltaan (tunnin työllä 1,5 kg säilöttyä kalaa) varsin hyvältä ruuanhankintamenetelmältä. Ensi kevääksi hiomme ystäväni Jannen kanssa kuoreenjalostuskonseptin kuntoon ja lippoamme vapun jälkeen yökaudet.

Topi Linjama

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »