Koronaeristys uhkaa hajottaa mielen
”Kuvaa, mitä näet edessäsi juuri nyt” -haaste ja muut somen ääliöimäisyydet. Salvia onneksi kukkii.
Viikko koronaeristystä, ja pää alkaa olla hajalla. ”En kestä poikkeusoloja”, sanoi Antti viime viikon postauksessa niin sattuvasti.
Päänhajoamisen pääsyitä on etsittävä kolmesta suunasta.
1. Epävarmuus. Taudin etenemisestä alkaa olla pessimistillä aika selvä kuva: vanhusväestöä kuolee ja keski-ikäisillä on viikon verran ikävä olo, mutta korona ei juurikaan tule muuttamaan maailmaa. Luultavasti sama maailmanlopun kulutusjuhla jatkuu viimeistään syksyllä, mutta silti oma taloustilanne huolestuttaa.
2. Rutiinien muutos. Yhtäkkiä kaikki perutaan ja pannaan kiinni. Lapset kotona aamusta iltaan. Laitteet bugii. Mistään ei saa otetta, olo on yhtä aikaa sekava ja lamaantunut. Edessä on uudenlainen vaikeus: tältä ei oleminen ole koskaan ennen tuntunut, kuten joku Antti Hyry saattaisi sanoa.
3. Jatkuvat keskeytykset. Maailma on muutenkin jo kylliksi pirstaloitunut, mutta nyt se sirpaloituu erityisellä varmuudella uutisten, viestien tai lasten ”iskä”-huutojen takia. Soittoläksyt pitää videoida, kolmasluokkalaisen enkun tehtävät kuvata ja lähettää opelle, ja ihan kohta pitää taas alkaa tekemään ruokaa. Ja tähän postaukseen uppoutumisen takia unohdin muistuttaa lasta luokkansa videotapaamisesta. Ehkä vaan menen nyt ulos ja hakkaan vähän aikaa päätä leikkimökin seinään.
En voi mitään sille, että jatkuvat tsemppauskehotukset tuovat mieleen ravintolisien verkostomarkkinoijat. Siis itsehän olen oman elämäni seppä, koska buustaan vastustuskykyä ja psyykettä juomalla joka aamu päälläni seisten litran poronjäkälä-kameliöljy-pirtelöä.
Enkö mä nyt vaan sais jurottaa ja lukea Schopenhaueria.
Entäs koronavitsit. Tallinnassa on kuulemma kohtuullisen suosittukin folkkuoro nimeltä Virona Koorus, heh heh. Tympäännyttää, ei jaksa väljähtäneitä meemejä ja koronahaasteita, väkinäinen nauraminen on niin kuultu. Ja eiköhän vedetä ne vessapaperivitsit pöntöstä alas sen itsensä kanssa.
Toisaalta mihinkään vakavaankaan ei pysty. Kun olisi vihdoin aikaa ottaa haltuun Domenico Scarlattin klaveerituotanto, ei osaa tehdä muuta kuin selata dorkana somea. Ihmiset kertovat tällaista: on tsempattu, yritetty pysyä kärryillä, etsitty ja jaettu tietoa, järjestetty elämä uusiksi, aloitettu etätyöt, autettu lapset etäkouluun, soitettu mummoille ja papoille, hamstrattu kahden viikon safkat. Ja sitten tulee romahdus ja itku, josta ei tiedä, onko se osoitus pelkästään heikkoudesta.
Lapsia ei käy kateeksi. Pitää omaksua uudet rutiinit, ei voi tavata kavereita, ja kun kysyy apua tehtäviin, hermostunut isä ärhentelee. Kummalla on pitempi pinna, opettajalla vai vanhemmilla, kysyn. ”Ehkä opettajalla”, lapsi vastaa ja lisää kiireesti: ”mutta se saakin siitä palkkaa”.
Tänään kävin kaupassa. Koittakaapas hengittää koko kauppareissu ulospäin, aika vaikeaa nimittäin. Otin alahyllyltä kaksi pitkää lager-oluttölkkiä. Joku ilta vielä lämmitän saunan, sihautan vetisen lagerin, saunon etäyhteydellä kavereiden kanssa ja istun saunan jälkeen sohvaan katsomaan Mestarien liigan uusintoja.
Korona on ovisilmä, josta pääsee vähän kurkkaamaan oikeasti haastaviin olosuhteisiin, niin kuin vaikka sellaisiin, joissa ukki ja mummi olivat 80 vuotta sitten, tai syyrialaiset ja afgaanit tänään.
Niin että millä oikeudella tässä valitan; miksi istun tässä kirjoittamassa tätä viheliäistä juttua. Teksti ei ole hauska eikä siinä ole uutta tietoa. Läväytän tämän typerän läppärin kiinni, menen siivoamaan kellaria ja lupaan vast’edes kirjoittaa vain konkreettisista tai muulla tavoin myönteisistä asioista.
Rintaan jomottaa vasemmalta puolelta. Poika oksensi äsken. Mitenkähän Martti ja Eeva Ahtisaari mahtavat pärjätä.
Topi Linjama
