Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Isä on itseironiassa vellova sirkushevonen – sekä ennen että jälkeen eron

16.06.2019

Yltiöhipsteri-isästä ei välttämättä jokainen löydä erityisen paljoa samaistumispintaa, mutta Lauri Ahtisen Eropäiväkirja on silti puhutteleva ja tärkeä teos erosta ja miehen tilasta.

Rehellisesti on myönnettävä, että en välttämättä olisi päätynyt pyytämään Lauri Ahtisen Eropäiväkirjaa arvioitavaksi jos en olisi sattunut itse hiukan yli vuosi sitten eroamaan. Kuten ehkä aiemmista eroa koskevista postauksistani voi päätellä, olen epäonnistunut erokriiseilyssä melko totaalisesti. Emme tarvinneet erossa ammattilaisten apua, vaivaannuttava Tinder-postaukseni sai aikaan iloisen positiivista palautetta ja vuoroasuminen on meillä toiminut hienosti eikä ole kiirettä uudelle kierrokselle ydinperhelarpissa.

Meillä ero on sujunut hävyttömän hyvin. Sen verran annettakoon siimaa stereotypioille, että exälläni on tässä luultavasti isompi ansio kuin minulla. On tässä silti ollut paljon ajattelemista, uuden elämäntilanteen jäsentelemistä ja hämmennystä yhtäkkiä ilmaantuneesta vapaudesta. Siksi kai kiinnostuin tästäkin kirjasta.

Jos viileällä kriitikon silmällä katsoo, niin Eropäiväkirjan on aivan upea sarjakuvaessee. Ahtinen osaa sekä kirjoittaa että piirtää ja tarina on sekä hauska että koskettava ilman, että erilaiset tunnerekisterit sotkevat tai syövät toisiaan. Teoksestä myös välittyy melkein viiltävä rehellisyyden tuntu, joka ei toki tätä nykyä ole erityisen poikkeuksellista, mutta silti varmasti vaikeaa tällaisessa normien puristamassa ja isoja tunteita möyhivässä aiheessa.

Järjen taso ja todellisuus

Mielenkiintoista kirjassa on Ahtisen avautuminen syyllisyyden tunteista lapsia kohtaan eron takia. Järjen tasollahan ajatus on absurdi. Lapsille on hyvä, että vanhemmat löytävät toimivan tavan järjestää arki. Se toimiva tapa voi olla saman tai eri katon alla. Lapsille kriisin tuottaa minun nähdäkseni vanhempien kykenemättömyys käsitellä tilannetta – ei ero itsesään. Ja samalla on tietysti selvää, että tässä ei pelata kuin osittain järjen tasolla. Tunnistan kyllä hyvin ne ajatukset, että petänkö nyt lapseni kun vanhemmat eivät olekaan ikuisesti yhdessä.

En löytänyt kirjasta mitenkään erityisen paljoa samaistumispintaa. Ahtinen piirtää itsestään kuvan lähes karikatyyriksi asti postmodernina hipsterinä ja uuden isän perikuvana. En osaa oikein sijoittaa itseäni siihen identiteettipoliittiseen karsinaan. Reaktio on enemmän sellainen “onpas kiinnostava kaveri!” kuin “jumalauta tämähän on suoraan minun elämästäni!”.

Toisaalta olennainen ero on ehkä sekin, että Ahtisella on lapsia neljä ja osa ilmeisesti aika pieniä vielä. Minulla on kaksi kohta teini-ikäistä ja minun kohdallani häkellyttää lähinnä se, miten helppoa ja kivaa noiden lasten kanssa tässä ikävaiheessa on. Jokaisessa ikävaiheessa on tietenkin haasteensa, mutta minusta tuntuu, että tässä välillä 10-12 niitä on kyllä vähemmän kuin muissa.

Mitä ihmisetkin sanoisivat!

Uuden isän vertaaminen sirkushevoseen on teoksen läpäisevä teema, mutta on ilahduttavaa, että Ahtinen ei edes yritä velloa itsesäälisesti siinä, kuinka vaikeaa miehillä nykyään on. Kaikillahan meillä on vaikeaa, mutta minulle “miehen kriisi” on lähinnä näyttäytynyt niin, että ansaitsemattomista etuoikeuksista vähittäin luopuminen kirpaisee.

Vertaus sirkushevoseen viittaa nasevasti nykuisyyteen kohdistuviin ristiriitaisiin ja lisääntyviin odotuksiin. Aiemmin puhuttiin siitä yhteiskunnallisesta ongelmasta, että äitien siirryttyä töihin joutuivat he tekemään kaksi työpäivää. Yhden töissä ja sen jälkeen toisen kotona. Nyt tätä odotetaan myös isiltä.

Samalla tulee epäsuorasti viitattua myös siihen paradoksiin, että vaikka teknologia helpottaa elämää, niin esimerkiksi kotitöihin käytetty aika ei ole vähentynyt. Arkeen tuntuu kasautuvan jatkuvasti uutta suoritettavaa nopeammin kuin vanhaa poistuu. Lasten käyttäminen vaikka taidemuseossa ja yhteisissä harrastuksissa on periaatteessa kivaa, mutta siitä tulee äkkiä hyvän isyyden suorittamista, jota on pakko tehdä. Mitä ihmisetkin muuten sanoisivat! Silloin se ilo helposti karisee.

Itseironinen sirkushevonen

Lauri Ahtinen: Eropäiväkirja. Like 2019. 144s.

Itsesäälissä kierimisen sijaan Ahtinen kieriskelee enemmänkin itseironiassa. Tämä on toisaalta tehokas tapa kirjoittaa auki paljon näkymättömiä rakenteita ja kulttuurisia käytäntöjä, jolloin ne tulevat puolihuomaamatta problematisoiduksi. Hyvä niin. Samalla tämä itseironiassa kieriskely on välillä tosi rasittavaa. Rasittavuutta silti keventää se, että Ahtinen ei valjasta itseironiaa defenssiksi. Hän käyttää sitä työkaluna.

Ero ja sitä myötä monen ihmisen elämän rakentuminen uusiksi on iso muutos. Siinä riittää käsiteltävää ja siksi on tärkeää, että Ahtinenkin sitä näin viiltävän rehelliseen sävyyn käsittelee.

Pasi Huttunen, @paspah

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »