Filosofiaa sienimetsässä

Sienestys on metsään liittyvistä harrastuksista se miehekkäin. Marjastuksesta on turha hakea rämeikössä eksymiseen kuuluvaa vaaran tunnetta, tai sitä vaistojen terävöitymistä, mitä maastoon naamioituvat pikku itiöemät kysyvät. Ruutipyssyt taas ovat vain falloksen korvikkeita, eikä sellaisia Tosi Mies tarvitse.

Lapsellisten Miesten mestarimykofiili Topi on valistanut teitä lukijoita mm. sienestyksen eri aspekteista sekä erilaisista ruokasienistä. Itse tuppaan pohtia kankailla käyskennellessäni sienestystä eräänlaisena filosofian alalajina. Selitän seuraavassa tätä analogiaa.

Mitä on filosofia? Tarkoitan tässä nk. akateemisen filosofian traditiota, joka syntyy antiikin Kreikassa, ja jota tavataan jäsentää sen mukaan, mikä on kunkin osa-alueen tärkein kysymys. Näitä kysymyksia ovat mm. Mikä todellisuus on? Mitä on olemassa? Mitä voi tietää? Mikä on järkevää päättelyä? Mikä on hyvää? Mitä on kauneus? Mikä on kielen suhde tähän kaikkeen? Kysymyksiä vastaavista osa-alueista voi puhua hienommin metafysiikkana, ontologiana, epistemologiana (eli tietoteoriana), logiikkana, etiikkana, estetiikkana, tai kielifilosofiana. Filosofian luonteeseen kuuluu se, että nämä kysymykset mielletään perimmäisiksi, ts. niihin ei löydy yhtä oikeaa vastausta.

Sienestäjälle ”oikea vastaus” on tietysti mahtava saalis. Kokemus on osoittanut, että toisinaan sen voi löytää. Ehtymättömästä luonnonvarasta silti on kyse. Sienestäjän polut eivät pääty koskaan.

Löytääkseen sienen, eli totuuden, on oltava käsitys todellisuudesta. Sienestäjän todellisuus on metsä. On mentävä metsään, ja lisäksi oikeanlaiseen metsään. Havukankailla kasvaa yhdenlaisia sieniä, lehtometsissä toisenlaisia. Sienestyskausi alkaa keväällä korvasienistä, jotka kasvavat sellaisilla hakkuuaukeilla, jotka on hakattu pari vuotta sitten, ja jotka eivät vielä ole ehtineet heinittyä. Korvasienten kohdalla todellisuus on elävä käsite, toisin kuin vaikka kanttarelleilla, jotka tukkivat samat rantakoivikot joka vuosi.

Aika ja oleminen! Sienet, kuten muutkin maasta kasvavat oliot eivät putkahtele esiin milloin vain. Kevään korvasienten (myös huhtasienten ja muutamien muiden) jälkeen saakin odotella heinäkuun loppua ensin mainittujen kanttarellien, sitten ensimmäisten tattien takia. Elokuussa voi jo löytää rouskuja, haperoita, kehnäsieniä ja sen sellaista. Jotkus superherkut kuten ukonsienet tai männyntuoksuvalmuskat (japanilaisittain matsutaket) tulee käydä hakemassa lähes viikonlopun tarkkuudella. Loppusyksyn ontologia on pluralistinen. Silloin kasvaa kaikkea. Mustatorvisienet sinnittelevät suht pitkään, mediaseksikkäät suppilovahverot jopa marraskuun hangille.

Mutta miten sienen löytää? Olemme tieto-opin piirissä. Sienen olemus on siinä, että se kasvaa rihmastona puiden juuristoissa, joka silloin tällöin putkahtaa maan pinnalle itiöemänä. Sienet eivät juokse karkuun vaan niiden itsesuojelu perustuu naamioitumiseen. Ne sienet jotka eivät varta vasten tahdo tulla löydetyiksi, matkivat ympäristöään. Kanttarelli on piilossa keltaisen koivunlehden alla, korvasientä on vaikea erottaa kävystä, varsinkin sienisilmän ruostuttua talven mittaan. Hyvä vinkki onkin siis etsiä ensin jotain, mikä näyttää sieneltä! Antaa katseen harhailla tiettyjä värisävyjä etsien. Jos olosuhteet ovat edellä mainittujen metsien ja sesonkien puolesta kunnossa, kyllä sieltä jotain löytyy lopulta. Filosofi sanoisi, että tietämiskykymme riippuu käsityksistämme todellisuudesta ja olevaisesta.

Sienten logiikkaa varten palaan rihmastoihin. Harva sieni kasvaa yksin. Sama rihmasto levittäytyy laajalle, ja kun yhden löytää, voi varmuudella hakea seuraavaa suht läheltä. Itse alan kiertää hiljalleen laajenevassa spiraalissa paikkaa, josta se ensimmäinen tatti sattui silmään. Eräänlaisessa hermeneuttisessa kehässä – tietäjät tietää.

Eettiset ja esteettiset kysymykset tulevat vastaan viimeistään siinä vaiheessa, kun vasun sisältö olisi tarkoitus siirtää lautaselle. On hyviä, eli syötäviä sieniä, ja pahoja, eli myrkyllisiä. On kauniita, eli erityisen maistuvia, ja vähemmän kauniita, joista kitkerää sivumakua ei saa useammallakaan ryöppäyskerralla vaikka nälkä ehkä lähteekin.

Sienten kieli on kaikesta tästä syntyvä merkkijärjestelmä. Maaston muodot, puulajit, aluskasvillisuus, syötäväksi kelpaamattomat näköislajit. Kaikkea tätä on osattava puhua. Kovaa touhua. Tervemenoa, totuutta varten on mentävä metsään.