Ajat ovat kauheat mutta tästä voidaan vielä tehdä iloinen 20-luku – älä heitä kirvestä kaivoon

Painostava, taustalla häälyvä kauhu on muodostunut osaksi arkeamme. Esimerkiksi Molly Jong-Fast kuvaa tätä hienosti The Atlanticin artikkelissaan These Dreadful Days. Tuntuu kuin yhteiskunnallista ilmapiiriä vallitsisi kaikkialle luikerteleva eksistentiaalinen epätoivo. Jong-Fast ei silti heitä kirvestä kaivoon ja katsopa vain itsekin ympärillesi. Ei kannata heittää! 20-luvusta voi tulla iloinen.

Joku ukrainalainen saa vihdoin hankittua halvan tuontiauton maksujen poistuttua väliaikaisesti. Pieni, mutta sodan keskellä jollakin tapaa toivoa antava asia. Ainakin näin itäsuomalaisena olemattomien julkisten liikenneyhteyksien alueella elävänä ymmärrän, kuinka merkittävä asia tämä voi olla. Toinen ukrainalainen, Joensuuhun pakolaisena tullut saa vasta kunnostetun polkupyörän lahjoituksena. Joensuun kaltaisessa kaupungissa, jossa kaikki on pyöräilymatkan päässä tämä voi todella olla yksi ratkaisevista seikoista kotoutumisessa ja kotiutumisessa.

Suomella on sitä peräänkuulutettua resilienssiä

Vielä sata vuotta sitten vastaava pandemia olisi ollut vielä paljon hirvittävämpi ja tuhoisampi inhimillisiltä kustannuksiltaan. Suomi on selviytynyt tähän mennessä lopulta aika hyvin. Sota Euroopassa on kauhea asia, eikä tätä voi oikein jatkaa muttailemalla. Se ei kuitenkaan ole vielä eskaloitunut suursodaksi. Ei tästä välttämättä tule maailmansotaa. Suomikin tekee ratkaisujaan, jotka todennäköisesti pitävät vihollisjoukot poissa Suomen maaperältä. Olemme ehkä apuna varmistamassa, että ne pysyvät poissa myös Baltiasta. Vladimir Putin ei ole ikuinen ja kuka tietää millainen Venäjä hänen jälkeensä tulee. Liikaan optimismiin tuskin on syytä, mutta ennustaminen on mahdotonta ja mahdollisuuksia hyvin monenlaisia. Ja suomalaisella yhteiskunnalla on itse asiassa aika hyvin sitä paljon peräänkuulutettua resilienssiä.

Ja ehkä se länsinaapurista auton tuonut ukrainalainen pääsee sodan jälkeen ajelemaan töihin sillä halvalla tuontiautollaan. Käteen sattuneet elämän pelikortit ovat sitten vähän paremmat. Ehkä se joensuulaistunut ukrainalainen nappaa polkupyöränsä mukaansa päästessään takaisin kotiin ja ajelee sillä jossain uudelleenrakennetun Mariupolin kaduilla. Tai sitten hän kotiutuu pyörineen tänne, miten vain parhaaksi katsoo. Hän ehkä jopa lahjoittaa pyörän jollekin seuraavasta kriisistä pakolaisena tulevalle.

Horisontissa muutakin kuin synkkyyttä

Siirtymä fossiilisista ottaa Euroopassa nyt isoja askeleita kun energiasiteitä Venäjään katkotaan. On vaikea sanoa, onko tämä niin sanottu vihreä siirtymä riittävä ilmasto- ja biodiversiteettikriisin kanssa kamppailussa, mutta ei se ainakaan ole liikettä huonompaan suuntaan ja taloudellisesti se voi olla todella merkittävä asia.

Suomessa meneillään oleva pahan kerran kärjistynyt kunta-alan työtaistelu osoittaa selvästi, että nyt ne hoitajien, opettajien ja muiden asiat pitäisi ihan oikeasti laittaa kuntoon.

Esimerkiksi taloustieteilijä Mariana Mazzucaton kirja Mission Economy maalaa yhden mahdollisuuksien horisontin, jossa kaikki ei ole helvetin synkkää. Suomessa tutkimusyksikkö BIOS on vähän samassa hengessä rakennellut ajatusta ekologisesta jälleenrakennuksesta. Esimerkiksi strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittama ALL-YOUTH -hanke puhuu kestävästä hyvinvoinnista. Näitä löytyy paljon jos haluaa etsiä.

Yhden sukupolven menettäminen on nyt todellinen riski, mutta ei mikään väistämättömyys tai välttämättömyys. Nyt kun meillä on niin sanotusti kriisitietoisuus korkealla, olisi ratkaisujen ikkunakin auki. Mazzucaton teesi on, että valtio voi määrittää ”suuren tehtävän”, johon valjastetaan yhteiskunta kolmatta ja yksityistä sektoria myöten mukaan. Kunhan tehtävä ja tavoite on selkeä, motivaatiokin löytyy. Esimerkkinä Mazzucato käyttää kuulentoa, josta tuli tällainen suuri missio Yhdysvalloissa.

Ja tähän muuten antaa yhden aika hirtehisen näkökulman myös joensuulainen kirjailija Sami Tissari loistavassa esikoisromaanissaan Krysa. Siinä nykymuotoisen yhteiskunnan ja maailmanjärjestyksen kohtaloksi koitunutta tekoälyn aiheuttamaa joukkotuhoa vähintään viivytti se, että kaikki tiederahoitus suunnattiin Yhdysvalloissa kuulentoon. Suuntaamalla resursseja määrätietoisesti oikeaan paikkaan paitsi ratkaistaan sitä ongelmaa, hidastetaan haitallisempia kehityskulkuja. Näin ainakin karkeasti yleistäen.

Iloonkin voi satsata myös julkista rahaa

Ja kun tässä maalaillaan iloista 20-lukua, niin ei sovi unohtaa, että tarvitaan tietty määrä iloa, riemua, rellestystä ja paheellisuutta. Ei tätä touhua kukaan muuten jaksa. Taide ja kulttuuri on itsessään tärkeää ja sillä tietysti tiedetään olevan paljon hyvinvointivaikutuksia. Jopa silloin kun se tapahtuu kapakoissa ja juottoloissa. Taiteeseen ja kulttuuriin on satsattava myös julkista rahaa.

Kulttuurialan kohtelu koronapandemian aikaan on ollut suuri farssi, joka ei ole naurattanut yhtään ketään. Jälkiä korjaillaan pitkään. Ne korjaukset on tehtävä.

Pohdin jo Jälleenrakennus-podcastissani viime vuonna, voisiko tästä vielä tulla iloinen 20-luku enkä vieläkään keksi syytä miksi ei voisi. Toinen tuottamani, nuorten tekemä 2050-luvulla -podcast kertoo samaa viestiä. Ei ole myöskään mitään väistämättömyyttä, että joutuisimme tällä kertaa johonkin toisen maailmansodan kaltaiseen hirvittävyyteen pian 20-luvun jälkeen. Juuri nyt elämme aikaa, jolloin ajatus siitä, että poikani ovat muutaman vuoden kuluttua asevelvollisia on todella pelottava. Mutta ei sen tarvitse olla lamauttavaa pelkoa.

Siitä harteilla painavasta kauhusta on tullut osa arkea, mutta ei se ikuisesti jatku. Kaikkihan riippuu oikeastaan siitä, mitä me yhdessä päätämme asian suhteen tehdä.