Aha, pieni seitikki. Tiesin: ei paha.

Ihmiset voi jakaa karkeasti kahteen luokkaan: niihin, joilla on yksi tai useampia intohimoja, ja niihin, joilla ei ole. Molempien ryhmien on yritettävä tulla asian kanssa toimeen.

Itse kuulun ensin mainittuun ryhmään. Näin syksyisin joudun joskus taiteilemaan, jotta saan sovitettua arjen ja työt yhteen intohimoni kanssa, mutta yleensä voin perustella sieniharrastustani sillä, että se on kuitenkin koko lailla hyödyllinen.

Jos vertaan sieni-intohimon intensiteettiä Poppamiehen chilikastikkeiden (logaritmiseen) tulisuusasteikkoon, niin olen ehkä siellä Naga Jolokian (8/10) paikkeilla. Tiedän ihmisiä, jotka ovat kymmenportaisen asteikon ulkopuolella samaan tapaan kuin erittäin tulinen Smoky Reaper (10+/10).

Sienissä on monia hyviä puolia: Ne ovat maukkaita ja terveellisiä, niitä voi kasvattaa, ne ovat kauniita, niitä löytää monista paikoista. Ne liikuttavat ihmistä, mutta eivät itse lähde karkuun, kun niitä aikoo poimia tai kuvata.

Monivyöseitikit eivät juokse karkuun, kun niitä kuvaa.

Olentoina sienet ovat hämmästyttäviä. Ne elävät näkymättömissä maan alla ja näyttäytyvät vain lisääntyäkseen. On aina yhtä ihmeellistä, että osterivinokas muokkaa syömäkelvottoman kahvinporon herkkuruoaksi. Yhtä outoa on, että yksi ja sama sienirihmasto voi sekä lahottaa että olla symbioosissa puun kanssa – ja lisäksi pyydystää maaperästä pieneliöitä. Eli sama tyyppi ikään kuin pyörittää sekä kauppaa, hajottamoa että teurastamoa.

Sienet ylittävät monessa kohtaa arkijärjen. Miten esimerkiksi nuppineulan kokoisen melko harvinaisen sorkkasienen (Onygena equina) itiöt voivat löytää tiensä johonkin satunnaiseen hirvensorkkaan? Tai miten voi olla sellaisia sieniä kuin muurahaisloisikka (Cordyceps myrmenocophila), joka kasvattaa rihmaston kekomuurahaisen sisään, tappaa isäntäeliön ja kasvattaa siitä pikkiriikkisen itiöemän, josta itiöt lentävät tartuttamaan seuraavia muurahaisia? Kun näitä alkaa illalla miettimään, ei meinaa tulla uni silmään.

Tiesitkö muuten, että Oregonissa kasvaa mesisieni, joka on levinnyt melkein yhdeksän neliökilometrin alueelle? Sienen massaksi arvellaan 600 tonnia ja iäksi vähintään 2400 vuotta ja sitä pidetään yhtenä maailman suurimmista eliöistä. Minua ei lakkaa ihmetyttämästä, että tuo sieni oli tuomassa valoa pimeyteen – sen rihmasto loistaa pimeässä – jo 400 vuotta ennen Jeesusta.

Retkeilyä ja sieniruokia

Intohimo heijastuu monin tavoin perheeseen.

Tytär tuli joskus 5-vuotiaana ulkoa sienen kanssa ja kysyi, että ”onko tää koivuhapero”. Olihan se.

Pari vuotta sitten pojilla oli tapana tulla koulusta, heittää reput eteiseen ja lähteä hakemaan herkkutatteja välipalaksi – ei siksi, että ruoasta olisi ollut puute, vaan koska paistetut herkkutattiviipaleet ovat mielettömän hyviä. Tatit kainalossa he sitten huusivat ulko-ovelta, että ”onko pannu vapaa?”

Sieniretkille lapset lähtevät mielellään, sillä hekin ovat pohjimmiltaan keräilijä-metsästäjiä. Sienestys, eli venäläisittäin ”hiljainen metsästys”, on mielestäni kaikkein lajityypillisin tapa olla ihminen. Sienimetsässä tunnen olevani lintu, joka pääsee vapaaksi (kylläkin varsin tilavasta) häkistään.

Sienistä on tullut luonteva ja jokapäiväinen osa ruokavaliota. Esimerkiksi tänään söimme uunijuureksia ja sienimuhennosta, jossa oli sipulien lisäksi ainakin osterivinokasta, kuusilahokkaa, kantarellia, mustatorvisientä ja vaaleaorakasta. Mausteena käytin suolaa, pippuria, chiliä ja valkosipulia, jonka lisään ruokaan vasta aivan lopuksi.

Välillä tiedustelen lapsilta, joko sieniruoat kyllästyttävät, mutta he sanovat, että ei kyllästytä. Tattis, sanoo ruoanlaittaja.

Sieniä kasvattamaan

Sitten on sienten kasvatus, josta kirjoitin blogiin keväällä ja joka sittemmin on levittäytynyt sisätiloista pihamaalle. Minua kiinnostavat matalan teknologian viljelymenetelmät, joita voi skaalata eri mittakaavoihin. Olen rakentanut takapihalle pölliviljelmiä ja sienipetejä, joissa toistaiseksi kasvaa siitaketta, osterivinokasta, koivuvinokasta ja koivunkantosientä.

Sienipeti on ikään kuin kukkapenkki, jossa kasvaa sieniä. Tehdään matala kaivanto, täytetään se sopivalla aineksella kuten oksasilpulla, olkipelletillä tai sahanpurulla, sekoitetaan mukaan sienirihmastoa ja odotellaan.

Kahden kilon osterivinokas.

Kun toukokuussa tehdystä sienipedistä alkoi loppukesästä ilmestyä aivan järkyttäviä kahden kilon osterivinokkaita, ajattelin: saatte vast’edes sanoa minua hulluksi.

Luulen, että tämä on vasta hullutuksen alkutaipaletta. Aion levittää hyvää sanomaa sientenkasvatuksesta sopivalla ja sopimattomalla hetkellä, ja palautella aika ajoin mieleen Asikkalan seurakunnan kappalaisen Axel Laurellin (1715-90), joka ei pitänyt yhtään saarnaa kertomatta, kuinka tavattoman järkevää ”maapäärynän” eli perunan kasvattaminen on.

Mitä sieniharrastajalta kysytään

Sieniharrastajalta kysytään monenlaista, kuten että kuinka uskallat syödä sieniä, vaikka niissä on myrkyllisiä lajeja? Kuitenkin olisi enemmän syytä kysyä, miten joku uskaltaa syödä marjoja, koska niissä on myrkyllisiä lajeja suhteellisesti enemmän kuin sienissä. Kyse on tietenkin siitä, että tuntee sienet/marjat, joita kerää ruoaksi. Tärkeimmät myrkkysienet kannattaa opetella tunnistamaan, jotta niitä osaa välttää.

En silti voi kiistää, etteikö uusien sienilajien (jos kohta marjalajienkin) maistaminen olisi joskus hivenen kuumottavaa. Olen saanut jonkinlaisia psykosomaattisia oireita ainakin ensimmäisestä korvasieni-, kuusiherkkusieni- ja koivuvinokasateriastani. Eilen maistoin ensimmäistä kertaa männynsuomuorakasta ja kävi mielessä, että mitenkähän elimistö reagoi tähän sieneen (ei reagoinut mitenkään, mutta sieni ei ollut kaksinen).

Monesti kysytään, että eivätkö sienet kerää itseensä Tšernobylin ydinlaskeumaa ja muita ympäristömyrkkyjä? Joskus näitä juttuja selvitin ja tulin tulokseen, että vaikka söisin (nykyisen 100-150 gramman sijaan) puoli kiloa sieniä päivässä, vuotuinen säteilyannos ei kasvaisi kuin joitakin prosentteja. Ja (kenties vastoin arkijärkeä) sienet keräävät rehevillä paikoilla kuten puistoissa vähemmän ympäristömyrkkyjä kuin karuilla paikoilla, joissa rihmaston kasvaminen kestää kauemmin.

Vaikka uskon, että sienten terveysvaikutukset ylittävät moninkertaisesti mahdolliset haitat, olen silti kompensoinut myrkkyasian jättämällä joka vuosi kaksi askia tupakkaa polttamatta.

Siis en toki muutenkaan polta, jos olit sitä kysymässä.

Mikä on lempisienesi? Yleensä pidän niistä sienistä, joita löytyy ja niistä, jotka ovat lautasella, mutta jos pitäisi valita kolme parasta lajia, niin ehkä sanoisin männynherkkutatti, muut herkkutatit, mustavahakas, ukonsieni, palterohapero, kosteikkovahvero, mustatorvisieni, osterivinokas, vaaleaorakas, kantarelli ja muutama muu.

Sientenkasvatuksesta puhuttaessa nousee esiin kysymys, voiko kantarellia kasvattaa? Mykorritsan eli sienijuuren ja puun liitto on sen verran monimutkainen, että ainakaan vielä kantarellin tai herkkutatin kasvattaminen ei onnistu. On tyydyttävä lahottajasienien kasvattamiseen.

Kiksejä sienistä

Intohimoihin palatakseni: ainakin minulla on oltava palo asioihin, jotta ylipäänsä jaksan elellä. Sienestys tarjoaa liikuntaa, oppimiskokemuksia ja makuelämyksiä, jotka kaikki saavat aikaan mielihyvää. Eikä unohdeta, että sienten polysakkaridit sparraavat immuunijärjestelmää (kirjasuositus: Piippo, Sinikka & Salo, Pertti, Terveyttä sienistä, Minerva 2020).

Lisäksi voin ainakin kuvitella, että lasten kotoa imemä sieniosaaminen nousee arvoonsa viimeistään sitten, kun/jos yhteiskuntarakenteet alkavat natista liitoksissaan. No toivottavasti jo paljon ennen sitä.

Mitä otsikon palindromiin tulee, niin seitikkejä tunnetaan Suomesta noin 600 lajia, joista tiettävästi yksi, suippumyrkkyseitikki, on tappavan myrkyllinen, mutta se ei ole pieni, vaan pikemminkin keskikokoinen.

Topi Linjama

Kirjoittaja on joensuulainen mykofiili