Hyppää sisältöön

Onni on: flunssa ja pohjaan palanut omenasose

Juhlien jälkipyykkiä, satoa, satovarkaita, liikaa omenoita ja sopivasti vauvoja.
Julkaistu
Onni on: flunssa ja pohjaan palanut omenasose

Räkätaudin keskellä on hyvä nostaa pää pystyyn, suunnata katse ylös – ja varoa ettei otsaan kopsahda. Kuva: kirjoittaja

Tämän ikäiset lapset sairastavat jopa 8–9 flunssaa vuodessa, tuumasi eräs hoitajistamme. Huh! Hyvin ovat kolmoset siis tauteja karttaneet, koska viime viikolla tupsahti vasta heidän kahdeksankuukautisen elämänsä toinen tauti.

Kovin on erilaista kuin ensimmäisessä flunssassa kevättalvella, vaikka tuolloin lapset olivat muistikuvieni mukaan yhtä lailla räkäisiä. Reippaita sairastajia olivat vauvat silloinkin, mutta nukuttaminen oli erittäin työlästä. Nyt kolmoset nukahtavat ja nukkuvat kohtalaisen hyvin, ja hereillä ollessaan ovat kaikesta tukkoisuudesta huolimatta varsin hyväntuulisia, aktiivisiakin. Mietin, voisiko heidän rauhallisuutensa johtua osin myös vähentyneestä trafiikista kotonamme. Hoitajat ovat ihania ja tuttuja, mutta heitä voi olla neljäkin saman vuorokauden aikana. Onko vauvoille kuitenkin helpompaa, kun läsnä on vain muutama hoitaja? Ne hoitajat, jotka tekevät täällä eniten vuoroja. Joita vanhemmiksikin kutsutaan.

Viime viikolla siis kaikkia kotipalvelun vuoroja ei sairastumisen vuoksi voitu toteuttaa. Olemme olleet enemmän keskenämme, ja se on johtanut toiseenkin mielenkiintoiseen havaintoon.

On tuntunut kevyemmältä olla näin ja tehdä kaikki itse.

Kummallista.

Ehkä selviämme vielä jonain päivänä  ominemmekin? 

Osaanko olla kuin kotonani?

Yhdessä puolison kanssa tätä kokemusta äimistelimme. Varsinkin, kun en itsekään ole kaikilta osin ollut terveenä ja toimintakykyisenä. Nyt sen vasta kunnolla ymmärtää, miten paljon rennompaa on olla kotona omalla porukalla. Vaikka se onkin lähes tauotonta touhuamista.

Olla kuin kotonaan. Mitä se tarkoittaa? Luulin osaavani olla kuin kotonani hoitajienkin läsnä ollessa – olemmehan viettäneet jo niin paljon aikaa yhdessä ja tottuneet tutustumaan tuuraajiinkin vauhdilla – mutta näemmä en aivan täysin.

Sairastupailu on saanut minut innolla odottamaan aikakautta, kun elämme omassa kodissamme pelkän perheen kesken. Jännästi sairastaminen on herättänyt intoa ja toivoa. Haasteet voivat yllättää myönteisesti.

Kuten sekin, että omenasose maistui oikeastaan paremmalta miedosti pohjaan poltettuna.

Unikoulu siirtyi

Unikoulun piti alkaa viime viikolla, mutta flunssa siirsi sen. Jännityksellä odotan. Uniohjaaja oli yhtä mieltä meidän kanssamme, että jokaisen lapsen olisi hyvä aloittaa unikoulu eri huoneessa. Näin siis tullaan tekemään. Siirrellään sitä mukaa lastenhuoneeseen, kun he oppivat uinahtelemaan itsekseen.

Kolmosten lisääntyneiden voimien myötä nenäimurin käyttö on muuten huomattavasti haastavampaa kuin neljä kuukautta sitten. Kaikki muu heidän sairastamisessaan tuntuu helpommalta. Etenkin se, että he sairaanakin viihtyvät lyhyempiä ja pidempiä hetkiä itsekseen lattialla. Eräskin sankari saa tunnin kulumaan rullailemalla olohuoneen laidasta laitaan lelukori-inventaarioon ja takaisin. Flunssassakin olemme käyttäneet vauvoja hyvällä säällä ulkona, koska tietäähän sen omastakin kokemuksesta, että raitista ulkoilmaa on helpompi tukkoisena hengittää.

Vakituisimmat sairaanhoitajat ovat katselleet täällä työnsä lomassa sarjoja ja keräilleet laiskahkosti omenoita.    

Ei sataprosenttisia emäntäpisteitä minulle.

Juhlat menivät todella leppoisasti. Ei tosin sataprosenttisia emäntäpisteitä minulle; unohtui laittaa teetä ja suklaapatukat pöytään, ja kaikkea oli noin kolme ja vaniljakastiketta kymmenen kertaa liikaa, mutta hällä väliä. Sykähdyttäviä kohtaamisia syntyi paljon, ja se oli tärkeintä. Naapureita ei näkynyt – ehkä ensi kerralla! Vauvat, kiitos mahtavien hoitajiemme, saivat ruokansa ja unensa ajallaan ja vaikuttivat nauttivan meiningistä. Vanhemmatkin pystyivät seurustelemaan vieraiden kanssa.

Kaikilla kolmella vauvalla on nyt kaksi alahammasta nähtävissä, toisilla suurennuslasilla ja toisilla ilman. Kaksi isompaa hätyyttelevät jo 10 kilon rajapyykkiä, ja pieninkin hiihtää vakuuttavasti perässä. Yksi kolmesta söi eilen ensi kertaa omin pikkukätösin! Naksuja kaksin käsin voitonriemuisesti suuhun kauhoen. Muutoksen ja kehityksen sykäykset ovat jatkuvia, mikä auttaa itseäkin jaksamaan usein työlään ja toisteisen arjen melskeessä.

Istun katse kohti takapihaa neiti B:n pyöriessä takanani leikkimatolla. Ja nyt hetkeä myöhemmin sylissä. Herra C ja neiti A ovat hoitajan kanssa ulkona ja puoliso lepäämässä. Juuri äsken pari teiniä kiipesi aitamme päälle kurkottelemaan onnistuneesti omenoita. Pieni hetki, ja meidänkin kolmikkomme on (toivottavasti ei-omenavarastelevia) teini-ikäisiä.

Toistaiseksi meillä on valtavasti ihania vauvoja ja omenoita.

Vain jälkimmäisiä varastettavaksi asti.

Kommentit (0)

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.