Hyppää sisältöön

300 päivää kolmosten äitinä, eikö se onneton vieläkään ole tottunut?

Julkaistu
300 päivää kolmosten äitinä, eikö se onneton vieläkään ole tottunut?

Vuosi sitten elämäni alkoi konkreettisesti mullistua.

Pullistua.

Viime syksynä vatsassani olevat kolmoset venyttivät minua fyysisesti jo niin paljon, että heidän läsnäolonsa tuntui. Psyykkisestikin singuin välillä.

Huolesta.

Liikelaskennasta.

En ollut muistaakseni vielä huolissani arjen sujumisesta, vaikka toki kaikenlaista aina kolmosrattaista kolmen ajokortin kustannuksiin saakka mietiskelinkin.

En tiennyt mistä olla huolissaan. En tiennyt edes yhden vauvan hoitamisesta. Luojalle kiitos. Jahka olisin tiennyt, olisin käyttänyt todennäköisesti aika paljon energiaa etukäteen pelkäämiseen. Kertonut kaikki itkut ja vaivat kolmella ja kammonnut sellaistakin tulevaa joka ei edes tulisi.

Mieleni tekisi esittää

Vauvat, jotka jotenkin niksnaks viime viikolla muuttuivat silmissäni lapsiksi, ovat nyt hieman yli 10 kuukauden ikäisiä. Miksi he ovat yhtäkkiä lapsia?

Koska: yksi kävelee, tai pikemminkin juoksee, tukea vasten. Toinen kävelee tukea vasten. Kolmas oppi juuri istumaan itsenäisesti. Kaikkien hampaat ovat kasvaneet varmaan sentin viikossa -tahtia täällä auringossa. Eivät he muistuta enää vauvoja.

Nyt kun alan toipua flunssan kourista ja tottua turkkilaiseen arkeemme, saan vellovana virtana minua kiusanneista ajatuksistanikin paremmin kiinni.

Huomaan moittivani itseäni toistuvasti siitä, että en vieläkään ole tottunut elämään kolmosten äitinä. En vieläkään hoida tätä tottuneesti ja vaivatta. Vieläkin asiat yllättävät, hämmentävät, rasittavat ja väsyttävät. Vieläkin tuntuu usein kovalta työltä syöttää, ulkoiluttaa, pukea ja pitää puhtaana kolme pientä lasta.

Vieläkin huomaan valittavani päivien raskautta ja hengähdyshetkien puutetta. Yhtäältä on koko ajan läsnä valtava houkutus esittää reipasta  ei-tunnu-missään-superäitiä. Äitiä, joka saa kaiken hoitumaan helposti, hymyillen ja käden käänteessä.

Mistähän tällainenkin impulssi tulee?

Huomaan myös ajattelevani, että muut varmaankin ihmettelevät, kun vieläkin jaksan jankata arjen haasteista. Eikö se jo hanskaa hommaa? Ollut yli 300 päivää äiti ja kohta 300 päivää lastensa kotona. Huhhuh. 

Ei kukaan näin kyllä ole sanonut.

Mitä tottuminen on?

En ole vielä tullut kysyneeksi muilta monikkovanhemmilta tai monen lapsen vanhemmilta aiheesta. Ovatko he tottuneet? Rullaako arki omalla painollaan ja tottuuko tekemisen määrään? Tottuuko siihen, että useimmiten joku on sinulta jotakin vailla?

Jos eivät muut niin tiskivuori.

Tuntuu melkein  rikolliselta ehdottaa tätä, mutta onko vuosi kuitenkin melko lyhyt aika tottua tämän mittaluokan pommiin 34 vastuuttoman vuoden jälkeen? Vai onko minussa valuvika? Ja nyt tuntuu, että on kiire korostaa etten muuttaisi tilannetta. En vaihtaisi kolmosia kaksosiin tai yksösiin. Omat hermoni voisin vaihtaa parempiin.

Hyödyllistä olisi myös sellainen kulttuuritausta tai persoona etten kaipaisi kaipaamaani yksinoloaikaa.

Mitä tottuminen ylipäätään on? Sivistyssanakirjan mukaan:

”Omaksua jokin (aluksi outo, uusi, vaikealta, hankalalta tuntuva) tapa, alkaa pitää jotakin asiaintilaa tai tekemistä tms. tuttuna, tavanomaisena, helppona, luonnollisena, itsestään selvänä.” 

OK. Selviämistä ei siis lasketa vielä tottumiseksi.

Minua on moneen otteeseen neuvottu tottumaan. Tällaista tämä elämä nyt on. Tämä on mielestäni surkea neuvo, tai ainakin sanavalinta on ontuva.

Voiko tottumista pakottaa? Päättää? Mielestäni ei. Sen sijaan voi päättää hyväksyä. Tai ainakin hyväksyntää on mahdollista harjoitella.

Selvitään

Katson ikkunasta ulos täällä Istanbulin lähiössä. Pari viikkoa sitten lähiö oli mielestäni ruma, enkä voinut edes kuvitella päästäväni lapsia likaisen näköiseen leikkipuistoon. Nyt silmä on tottunut. Näin asiat kauniimpina, ja huomio kiinnittyy kolhujen ja roskien sijaan nätteihin yksityiskohtiin. Ihan kuin olisimme eri alueella.

Kiikkumaankin on uskaltauduttu.

Mietin, millaista lasten hoitaminen tulee olemaan kylmään Suomeen palatessa. Miten selviän pukemis- ja riisumisrumbasta ja ylipäätään ulos motivoitumisesta. Kulmat kurtussa ikkunan äärellä töröttäessäni näen ulkona roskankerääjänaisen. Hänellä on olallaan arviolta noin kolmosten ikäinen lapsi. Isompi lapsi vetää suurta roskakärryä. Kärryn päällä on pikkuisen sitteri.

Eiköhän mekin selvitä arjestamme.

Kommentit (2)

Tottumaton
3.11.2021 13:57
Hei täällä kaksosten äiti, joka miettii ihan samaa, että milloin tähän tottuu ja miten oppia hyväksymään eri tilanteet (hermoja menettämättä, kyllä). Luin jokin aika sitten yhtä vanhempaa blogia, jossa kirjoittajalla oli kaksosvauvat ja hän ajatteli hankalissa vaiheissa, että "tätä tämä nyt on". Olen yrittänyt samaa, mutta harjoittelua riittää, jotta oikeasti voisi tuon ajattelutavan omaksua. Ehkä oma ikä on introverttiyden ohella yksi syy siihen, että on hankala päästää irti omasta ajasta. Toki harjoittelua on ollut vasta 4,5 kk. Pitää olla itselleen armollinen! Olen seurannut blogiasi viime marraskuulta kun aloin googlaamaan monikoiden raskausajasta. Kiitos kun jaksat kirjoittaa arjen keskellä! Hatun nosto täältä sinne muutenkin :)
Kirjoittaja
4.11.2021 10:28
Hei! Kylmät väreet tuli. Kommenttisi kosketti niin paljon. Sai myös miettimään, että vertaistukea pitäisi aktiivisesti hakea missä tahansa muodossa. Kun muutama ajatuksella annettu rivikin saa jo niin paljon iloa rintaan. Lämmin kiitos ja kaikkea hyvää (sisältäen paljon etenemistä hyväksynnän opettelussa) sinne kollegan arkeen! Saa laittaa kommenttia tai sähköpostia (hattutemppu.blogi_a_gmail.com) jos haluaa ehdottaa aiheita, kysyä jotain tai pyytää vertaistukea.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.