Vappu Taipale – valtakunnan isoäiti
”Vaikka millainen sote joskus tulisi, meillä isovanhemmilla on jotain, mitä kunnan eivät voi kilpailuttaa eikä ostaa”, muistuttaa Vappu Taipale.
Se on lahja. Sitä ei voi toivoa, ei määrätä, ei koskaan pyytää. Se on ihan kuin uusi avaruus avautuisi.
Näin neljän lapsen äiti, seitsemän lapsenlapsen mumma, lastenpsykiatri ja entinen ministeri Vappu Taipale, 79, kuvailee isovanhemmuutta.
Lehtien sivuilla julkkisvanhemmat kertovat usein, miten lapsen syntymä mullisti elämän. Taipaleen mukaan isovanhemmaksi tuleminen se vasta mullistus onkin.
– Viisikymppisenä kuvittelin kokeneeni kaiken, minkä nainen voi kokea. Olin varttunut tytöstä naiseksi, saanut kuukautiset, synnyttänyt, ollut äiti, kahlannut vaihdevuodet. Mutta isovanhemmuus oli jotain aivan uutta. Uusi ihminen oli tullut elämääni ilman minun ansiotani, kuin lahja. Ihmeellinen ihminen – ihmeellisempi kuin mikään teknologia.
Pienen lapsen varttumisen seuraaminen on moninkertaisen mumman mukaan aina vaan fantastista. Jokaiseen lapsenlapseen on luja yhteys mutta myös etäisyyttä. Isovanhempi ei ole joka sekunti vastuussa, kuten vanhempien on oltava. Kun on lähellä mutta samalla etäällä, saattaa katsoa lasta hieman eri tavalla kuin vanhempi.
Isovanhemmilla on mitä antaa
Nykyinen tavaran määrä hirvittää joskus Vappu Taipaletta: ”Olen yrittänyt olla semmoinen kova-sydäminen mumma, etten koskaan osta mitään rihkamaa. Kirjoja, jos jotakin.”
Viime vuosina Vappu Taipale on pitänyt esillä vanhuuden ja isovanhempien merkitystä. Hänen mukaansa isovanhemmuuden arvoa ei Suomessa aina huomata. Sitä pidetään usein itsestään selvänä ja arkipäiväisenä: kaikillahan on isovanhemmat.
– Meillä vanhoilla on hirveästi sosiaalista pääomaa ja annettavaa. Vaikka millainen sote joskus tulisi, meillä on jotain, mitä kunnat eivät voi kilpailuttaa eivätkä ostaa. Meillä on kiinnostusta, aikaa, hellyyttä, huolenpitoa, rakkautta. Ilman isovanhempia tämä maa olisi paljon köyhempi, Taipale sanoo lempeällä äänellä.
Hän tähdentää, ettei isovanhemmuudesta voi kertoa vain yhtä tarinaa. Kaikki ovat mummoja ja vaareja omilla tavoillaan. Ovathan ihmiset ja tilanteet erilaisia.
Isovanhemmuuteen voi liittyä myös kipeitä tunteita. Yhtenä esimerkkinä Taipale mainitsee ne isovanhemmat, jotka eivät saa tavata lapsenlapsiaan. Eniten aikuisten riidoista joutuvat kärsimään lapset.
Mummous ja vaarius ovat Taipaleen mukaan jääneet tieteessäkin huomiotta, vaikka tutkittavaa tässäkin elämänvaiheessa riittäisi monellekin tieteenalalle.
Köyhän Suomen resuiset lapset
Ensimmäinen toukokuuta 1940 vaasalaiseen Puustisten perheeseen syntyi esikoinen, joka sai synnyinpäivänsä mukaan nimekseen Vappu. Pienen tytön isä kaatui samana vuonna rintamalla näkemättä koskaan ainoaa lastaan.
Sota oli tehnyt Vapusta isättömän ja Vapun äidistä nuoren lesken, jonka piti elättää pieni perheensä. Äiti työskenteli sairaanhoitajana ja myöhemmin Tiklas Oy:n tehtaan päiväkodin johtajana. Vappu oli paljon sukulaisten ja isovanhempien hoteissa.
– Lapsuudesta muistan puutalon, huussin pihan perällä ja valtavat lapsilaumat kaikkialla. Leikimme aina ulkona. Leluina oli pieniä matonriekaleita ja nukkeja. Talvella hiihdettiin. Niukkuutta en muista lainkaan. Vanha valokuva kuitenkin paljasti, millaisia resupekkoja olimme siinä raunioisilla pihaportailla, Taipale naurahtaa.
Sotien jälkeen Suomi oli köyhä maa. Monet lapset olivat laihan ravinnon kaventamia ja kulkivat kouluun ilman kenkiä.
Kansainvälinen apu toi helpotusta. Suomi oli vasta perustetun Unicefin ensimmäisiä avustuskohteita. Pohjolaan laivattiin lapsille laardia, maitopulveria ja 50 000 paria kenkiä.
Yksin ei kuitenkaan tarvinnut olla: luokat pullistelivat lapsia, samoin pihapiirit ja kodit. Suuret perheet olivat tavallisia, ja lapset oppivat varhain ottamaan vastuuta ja katsomaan pienempiensä perään.
– Nykypäivän lasten maailma on totaalisen erilainen. Perheet ovat pieniä, jolloin lapset ovat aikuisten huomion keskipisteinä. Tavaralla taas ei ole mitään mittaa, määrää eikä arvoa. Minua tuo tavaramäärä suorastaan pelottaa.
Mutta vaikka maailma on erilainen, ovat lapset pohjimmiltaan aina ja kaikkialla samanlaisia. Taipaleen mukaan kaikissa lapsissa on valmius rakastavaan vuorovaikutukseen, ihana elämän uteliaisuus ja kyky esittää loputtomasti kysymyksiä, kun kieli antaa myöden kysyä.
Kaikki erilaisia
Sodan jälkeen syntyneiden lasten odotettiin olevan kilttejä, huomaamattomia, hyväkäytöksisiä. Ne erilaiset, poikkeavat lapset olivat viranomaistenkin kielessä pahantapaisia, ilkeitä, hysteerisiä.
– Kun piti olla kiltti ja pitää kaikki sisällään, lapset oirehtivat kovin eri tavoin kuin nykyisin. Lapsilla oli pelkoja, neurooseja ja hysteriaa. He saattoivat sokeutua tai halvaantua ilman fysiologista syytä. Nykymaailmassa ei ole hysteriaa, mutta on autismia sekä keskittymisen ja toiminnanohjauksen häiriöitä… Maailma on erilainen.
Jos ennen lasten odotettiin olevan kilttejä, niin nyt lasten rooli on laajentunut. Erilaisuuteen suhtaudutaan entistä avarakatseisemmin.
Vappu Taipale löytää kuitenkin erilaisuuden suvaitsemisesta myös ongelmia.
– En ole koskaan oikein ymmärtänyt joidenkin leimaamista erilaisiksi. Mehän olemme kaikki erilaisia keskenämme. Kuka haluaa olla se erilainen lapsi, jota ne muut keskenään samanlaiset ymmärtävät?
Taipale toivookin, että aivan kaikki lapset ymmärtäisivät oman ainutlaatuisuutensa ja osaisivat iloita siitä.
Tytöistä, pojista ja muunsukupuolisista käytyä keskustelua Taipale on seurannut kiinnostuneena. Hän näkee siinä ristiriitoja.
– Vaikka erilaisuuden ymmärtäminen on tässäkin kasvanut, ovat perinteiset sukupuoliroolit jotenkin kummallisesti samalla vahvistuneet. Etenkin poikien rooli on kovin kapea. Edelleen pojan pitäisi olla vähän karski. Tyttöjä ja poikia erotellaan yhä vaatteilla ja leluilla.
Päivähoidon soturi
Ruuhkavuodet – se on Vappu Taipaleen mielestä hyvä termi kuvaamaan lapsiperheiden hektisimpiä hetkiä, jolloin kaikki kaatuu päälle.
– Tuota termiä ei ollut vielä silloin, kun itse olin nuori työssäkäyvä vanhempi. Tunnistan silti arjen ruuhkaisuuden oikein hyvin, vaikkakin luulen, että työelämä oli ennen leppoisampaa kuin nyt.
Vaikka työn tahti olisi ollut ennen hitaampi, kyllä Taipaleen sukupolven vanhemmillakin pulmia riitti. Työ ja perhe piti jotenkin sovittaa yhteen, vaikka äitiysloma oli kolmen kuukauden pituinen ja päivähoito lapsen kengissä.
Moni perhe ratkaisi lastenhoidon pulmat niin, että äiti jäi kotiin hoitamaan lasta. Taipaleet tekivät toisin.
Taipale kuvailee, miten hänen perheensä taiteili jatkuvasti vaihtuvien lastenhoitajien kanssa. Ensin apuna olivat sukulaiset, sitten sukulaisten tuttavat ja lopulta hoitajia piti etsiä sanomalehti Maaseudun Tulevaisuuteen laitetuilla ilmoituksilla. Nuori koti-ikävää poteva lastenlikka saattoi ilmoittaa päivän varoitusajalla lähtevänsä kotiin.
Julkinen kaikille avoin päivähoito saikin Taipaleesta omistautuneen puolestapuhujan. Hän paneutui aiheeseen lastenpsykiatrina ja edisti sitä hartiavoimin päättäjänä, sosiaaliministerinä.
Kun Taipale aloitteli uraansa lastenpsykiatrina, alan auktoriteetit puhuivat perhemallista, joka perustui kotiäitiyteen ja isien työssäkäyntiin.
– Kaikki muu oli huonoa ja lapselle jotenkin kelvotonta. Myös politiikassa jakolinja oli tiukka ja peli oli kovaa. 1970–1980-luvuilla vastakkain olivat päivähoito ja kotihoidontuki. Julkisuudessa vastapuoli kuvasi lastentarhoja usein koviksi laitoksiksi ja tähdensi äitien kasvatusvastuuta. Itse kaivoin kaiken mahdollisen päivähoitotutkimuksen esiin 1960-luvun lopulta 1980-luvun alkuun ja perustelin sillä lasten oikeutta varhaiskasvatukseen.
Lopulta vuonna 1985 subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta säädettiin lailla. Vuodesta 1996 oikeus on koskenut kaikkia alle kouluikäisiä lapsia.
– Vuonna 1985 naiivisti ajattelin, että taisto on ohi ja ettei omien lapsieni tarvitse enää koskaan murehtia lastenhoitoa. Voi kuinka väärässä olinkaan! Sama asia nousee keskusteluun yhä uudestaan ja uudestaan. Lopulta jokaisen vanhemman pitää itse punnita, mikä on hänestä oikea ratkaisu, Taipale huokaa.
Yhteiset tavoitteet elämälle
Monissa perheissä alkoi 1960-luvulla aivan uudenlainen keskustelu: puhuttiin naisten ja miesten rooleista ja siitä, kenen kuului tehdä minkäkinlaisia kotitöitä ja miten paljon. Keskustelun pani alulle vuonna 1966 perustettu feministinen Yhdistys 9.
Edeltävästä sukupolvesta tällainen neuvonpito ja roolien kyseenalaistaminen oli ennenkuulumatonta.
– Kyllä mekin Ilkan kanssa työnjaosta torailimme, vaikka emme kirjaa pitäneetkään kotitöistä kuten jotkut tekivät. ”Jos sinä teet tuon, niin minä teen tuon.” Se oli minusta vähän absurdia, Taipale naurahtaa.
Torat eivät kasvaneet ylitsepääsemättömiksi. Vappu ja Ilkka Taipale ovat olleet naimisissa 54 vuotta.
Pitkän liiton salaisuus on pariskunnan mukaan se, että heillä on yhteiset tavoitteet elämälle. Ja ne tavoitteet, ne ovat heitä itseään suurempia: rauha, tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus.
Riittävän hyvä
Entä millainen äiti ja mumma lapsuuden ja lasten asiantuntija on ollut omille jälkeläisilleen?
Vappu Taipale naurahtaa. Asiaa pitäisi kysyä hänen lapsiltaan ja lapsenlapsiltaan. Lopulta hän muotoilee vastauksen vienosti hymyillen.
– Olen yrittänyt tehdä parhaani, vaikka välillä kaikki onkin mennyt pieleen. Olen koettanut olla riittävän hyvä.
Lue myös: Au pair -mummina Shanghaissa
Lue myös: Suurperheen kuurosokea äiti ja isoäiti
Kuka?
Vappu Taipale
Syntyi 1940 Vaasassa.
Ammatiltaan lastenpsykiatri. Valmistui lääketieteen lisensiaatiksi 1966 ja väitteli tohtoriksi 1980.
Kirjoitti vuonna 1971 ensimmäisen suomenkielisen lastenpsykiatriaa käsitelleen oppikirjan Lastenpsykiatria Eero Valanteen kanssa.
Työskenteli mm. sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus Stakesin pääjohtajana sekä sosiaali- ja terveysministerinä.
Sai professorin arvon vuonna 1990.
Aktiivisesti mukana monissa kansainvälisissä rauhanjärjestöissä.
Naimisissa lääkäri ja poliitikko Ilkka Taipaleen kanssa. Neljän lapsen äiti ja seitsemän 7–21-vuotiaan lapsenlapsen isoäiti.
Nyt, kun olet lukenut jutun, haluaisimme kertoa Sinulle,
että julkaisemme aina joitakin printtilehden juttuja verkossa ilmaiseksi. Näin siksi, että tärkeä ja asiantunteva tieto lapsista ja perheistä olisi mahdollisimman monen saatavilla.
Lehtitilauksista saatavilla tuloilla pystymme kuitenkin tekemään laadukkaampaa ja monipuolisempaa lehteä. Haluaisitko auttaa meitä siinä? Tilaamalla Lapsen Maailman printtilehden tuet samalla Lastensuojelun Keskusliiton työtä lapsen oikeuksien edistämiseksi.
Painatamme lehden Punamustan painotalossa. Punamustalle on myönnetty Joutsenmerkki eli Pohjoismainen Ympäristömerkki. Lehti painetaan PEFC-sertifioidulle paperille, johon käytetty puu on peräisin kestävästi hoidetuista metsistä ja valvotuista kohteista. Tämä tiedoksi sinulle, jota paperisen lehden ekologinen jalanjälki huolettaa.
Voit halutessasi tilata lehden lahjaksi esim. lähimmälle koululle, päiväkodille, sairaalalle tai neuvolalle. Lasten parissa työskentelevät ammattilaiset arvostavat lehtemme sisältöjä suuresti.
Tuethan työtämme tilaamalla lehden! Lämmin kiitos jo etukäteen.
