Tutkittua tietoa: Laivat puuta, naiset rautaa
Satamakaupungit olivat avioerojen keskittymiä.
Rannikkokaupunkien 1850-luvun merimiesperheiden elintavat olivat monessa suhteensa aikaansa edellä: molemmat vanhemmat tekivät palkkatyötä, avioerot olivat yleisiä, ja perheen pää oli yleensä nainen. Hän oli hyvin usein myös leski.
Viidennes Porissa tuolloin asuneista naisista oli tai oli ollut merimiehen vaimo. Miehet seilasivat yleensä Itämeren ulkopuolista vienti- ja tuontiliikennettä tai ulkomaisten satamien välisiä kuljetuksia hoitaneilla purjealuksilla. Töihin lähtö merkitsi vähintään vuoden poissaoloa kotoa.
Tuon ajan merimiesavioliitto oli usein paitsi pika- myös pätkäavioliitto, kirjoittaa Pirita Frigren historian väitöksessään. Puolison menehtyminen ja varhainen leskeksi jääminen oli merimiehen vaimoille hyvin todellinen uhka.
Avioliitto päättyi usein myös miehen laivapalveluksesta karkaamiseen. Kaukaisissa satamissa tapahtuneet karkaamiset johtuivat yleensä laivojen epäinhimillisistä työoloista tai parempien tulojen tavoittelusta. Karkaamiset ja niistä johtuvat hylkäämiset tekivät satamakaupungeista avioerojen keskittymiä. Noin kolmanneksessa tapauksista eron syynä oli kuitenkin vaimon aviorikos.
Frigrenin tutkimusaineistona olivat maallisen ja kirkollisen paikallishallinnon, merenkulun, köyhäinhoidon ja oikeuslaitoksen asiakirjat. Niiden pohjalta tutkija rekonstruoi 551 merimiehen vaimon ja heidän perheidensä yli 150 vuoden takaisia elämänkohtaloita.
Puinen laivan ruori
Miesten ollessa merellä heidän puolisoillaan oli oikeus nostaa laivanvarustajalta määrätty osa miehen kuukausiansioista. Äidit ja lapset joutuivat kuitenkin tekemään itsekin töitä perheen elannon eteen.
Ammattikuntalaitos rajoitti tuohon aikaan naisten ja kaikkien muidenkin työntekoa, mutta satamakaupungeissa ansiomahdollisuudet olivat tavallista paremmat. Naiset osallistuivat alusten varusteluun mm. valmistamalla ruokaa ja pyykkäämällä. He olivat mukana myös purjeiden, köysien ja vientituotteiksi tarkoitettujen pitsi- ja pellavatuotteiden valmistuksessa.
Yhteydet laivanvarustukseen näkyivät myös hoivatyössä: ottamalla merimiehen lapsen kasvatiksi tai hoitolapseksi nainen saattoi saada kolmasosan tai jopa puolet laivalla olevan lapsen isän palkasta.
>Pirita Frigren: Kotisatamassa. Merimiesten vaimot, naisten toimijuus ja perheiden toimeentuloehdot 1800-luvun suomalaisessa rannikkokaupungissa. Jyväskylän yliopisto 2016.
Laivurin vaimo kouli pojistaan säätyläisiä
Kun kustavilaisen Janssonin perheen pojat aloittivat 1850-luvulla koulunkäyntinsä, ei Kustavissa ollut vielä edes kiertokoulua. Oppikoulun käyminen oli hyvin harvinaista: vielä kaksi vuosikymmentä myöhemminkin vain alle kolme prosenttia 11-vuotiasta suomalaisista aloitti oppikoulun.
Suomen suuriruhtinaskunnan koululaitos jakautui vuoden 1866 kansakouluasetuksen jälkeen kolmeen osaan: rahvaalle olivat kansakoulut, porvariston pojille reaalikoulut ja säätyläistölle varsinainen yliopistoon johtava opillinen sivistys.
Äidin rooli saattoi olla koulutuksesta päätettäessä keskeinen.
Yliopisto aukeni säätyläistön ulkopuolelta tuleville opiskelijoille laajemmin vasta 1870- ja erityisesti 1880-luvulla, kun ensimmäiset uusista suomenkielisistä oppikouluista valmistuneet nuoret miehet aloittivat opintonsa.
Kustavilainen talonpoikaislaivuri Simon Jansson ja hänen vaimonsa Wilhelmina päättivät kouluttaa kaikki kolme poikaansa oppisivistyneistön jäseniksi. Pojat lähetettiin ensin lukioon Turkuun ja sen jälkeen yliopistoon Helsinkiin.
Kirsi Keravuori rakensi väitöstutkimuksensa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkistosta ja Turun maakunta-arkistosta löytämänsä Janssonin perheen kirjeenvaihdon varaan. Simon ja Wilhelmina seuraavat kirjeissään poikiensa opintojen kulkua, iloitsevat menestyksestä ja ovat huolissaan opintiellä kohdatuista ongelmista.
Keravuoren mukaan tuon ajan sosiaalista nousua ja ensimmäisen polven maaseututaustaista sivistyneistöä on yleensä tutkittu tilastollisesti isän ammatin mukaan. Wilhelmina Janssonin kirjeet kuitenkin osoittavat, että äidin rooli saattoi olla koulutuksesta päätettäessä keskeinen.
Nuorena orvoksi jäänyt Wilhelmina oli kasvanut säätyläistön reunamilla. Hänen kauttaan perheeseen tuli kulttuuripääomaa, tärkeitä suhteita, ruotsin kielen taito ja voimakas tahto nostaa pojat säätyläistön jäseniksi. Isän ammatti talonpoikaislaivurina teki kouluttautumisen taloudellisesti mahdolliseksi.
>Kirsi Keravuori: ”Rakkaat poikaiset”. Simon ja Wilhelmina Janssonin perhekirjeet egodokumentteina (1858–1887). Turun yliopisto 2015.
Kotiteollisuudella köyhyyttä vastaan
Pitäisikö työttömät velvoittaa tekemään jotakin hyödyllistä päivärahansa vastikkeeksi? Kyllä pitäisi, sanoisi kansallisfilosofiksi ja suomalaisuuden isäksi kutsuttu J.V. Snellman – jos vain pystyisi asiaa jollakin konstilla 150 vuoden takaa kommentoimaan.
Senaatin finanssitoimituskunnan johtajana nälkävuosien 1866–68 aikana toiminut Snellman ajoi ponnekkaasti läpi ohjelmaa, jolla hädänalaiset ihmiset olisi pantu valmistamaan käsityöesineitä ruoka-apua vastaan. Suuriruhtinaskunnan maalaisrahvaan olot olivat kuitenkin niin kurjat, että hanke meni myttyyn.
Ruoka-avun vastikkeellisuudesta meuhkaaminen tuntuu julmalta, kun muistetaan, että 1860-luvun katovuosina nääntyi nälkään noin 150 000 suomalaista. Se on yli puolitoista kertaa enemmän kuin meikäläisiä kuoli talvi- ja jatkosodassa yhteensä.
Kotiteollisuusaate patisti köyhiä selviytymään omin käsin, sanoo Eliza Kraatari valtio-opin väitöskirjassaan. Kotiteollisuutta käytettiin etenkin katovuosien köyhäinhoitopolitiikkana, ja sitä suositeltiin erityisesti torppareille ja maattomille.
Kotiteollisuusaatteen tausta on elitistinen: 1900-luvun alussa sitä ajoivat lähinnä Helsingin säätyläistaustaiset yhdistysaktiivit.
Asiaan palattiin jatkosodan jälkeen, jolloin kotiteollisuutta suositeltiin vasta muodostettujen asutustilojen kymmenille tuhansille pienviljelijöille lisäansion lähteeksi. Kotiteollisuuskoulutuksella pyrittiin myös hillitsemään nuorison maaltamuuttoa.
Kyse ei ollut pelkästään taloudesta. Kotiteollisuusaate toimi Kraatarin mukaan myös kulttuuripoliittisena strategiana, jonka avulla sopeuduttiin sodan menetyksiin ja murrokseen, joka teki agraari-Suomesta modernin teollisuusvaltion. Muutoksen tapahduttua sai aatekin mennä.
>Eliza Kraatari: Domestic Dexterity and Cultural Policy. The Idea of Cottage Industry and Historical Experience in Finland from the Great Famine to the Reconstruction Period. Jyväskylän yliopisto 2016.
