Päivi Alasalmi pohtii, missä menee valehtelun ja jallituksen raja
Olen aina ollut ahkera sienestäjä. Kun tuli aika tarjota lapsille ensimmäistä kertaa sieniruokaa, mietin, miten lanseeraisin ne, ettei heistä kasvaisi sienten vieroksujia. Muistan, kuinka karvaalta lapsena maistui lihamureke, johon oli piilotettu kirpeitä kangasrouskuja niin paljon, että vesi vuoti silmistä.
Päätin paistaa herkkutatit runsaassa voissa ja maustoin ne yrttisuolalla. Sellainen herkku oli lapsuudenkodissani kissankin suosikki siinä määrin, että se kiipesi pöydälle lieden viereen ja koetti koukkia tassullaan tatteja kuumalta pannulta.
Kun sienet valmistuivat, sanoin lapsille, että nyt tulee sellaista erikoisherkkua ja niin vähän, että tätä saavat vain aikuiset.
Eivät he siihen suostuneet.
– Anna, anna! he huusivat vaativasti ja kiipesivät pitkin jalkojani.
– No, ehkä tämän kerran, myönnyin.
Sillä tempulla kasvatin heidät ennakkoluulottomiksi sieniruokien suhteen. Tekoni ei kai ollut varsinainen petos? Sienethän ovat niin maukkaita.
Jallituksen paikka tuli jälleen, kun tyttären luokka valmisteli suoretkeä. Seitsemäsluokkalainen ei olisi suostunut pukemaan vaelluskenkiä eikä kumisaappaita, vaan olisi lähtenyt pitkospuille tennareilla.
Onneksi taloudessamme oli oraakkeli. Päätimme kysyä siltä neuvoa.
Kissamme Rilli makoili sängyllä. Silitin sitä selästä ja kysyin, pitäisikö tyttären pukea tennarit. Rilli kehräsi normaalisti.
Silitin kissaa uudelleen ja kysyin siltä, pitäisikö tytön panna jalkaansa lenkkarit. Se hyrisi tyytyväisesti.
Sitten kysyin, kannattaisiko tyttären vetää kinttuihinsa sittenkin vaelluskengät. Silitin ja samalla painoin Rilliä vähän kovemmin kyljestä, jolloin se päästi huomattavasti kuuluvamman kehräyksen.
Näin oraakkeli oli ratkaissut pulman vaelluskenkien hyväksi, ja tyttö puki ne mukisematta jalkaansa. Olihan oraakkeli antanut selvän neuvon.
Pian sain maistaa omaa lääkettäni.
Pyöräilykypärän käyttö oli lasten alakoulussa pakollista. Auta armias, jos oppilas tuli koulun pihaan ilman kypärää. Siitä tuli vähintään huomautus reissuvihkoon. Oli hienoa, että välituntivalvojat jaksoivat huolehtia asiasta hyvin.
Suuressa yläkoulussa ei enää ehditty valvoa kypäränkäyttöä yhtä tehokkaasti, vaan siellä luotettiin nuorten omaan järkeen. Vaikka katsoin haukkana nuoren lähtiessä kouluun, että kypärä oli päässä, kahdeksasluokkalaisen saapuessa koulun pihaan kypärä oli sujahtanut sulavasti reppuun.
Silmäni avautuivat viimeistään siinä vaiheessa, kun sain soiton puolen kilometrin päästä kotoamme. Erään naisen koira oli nuuhkinut pajupuskaa ja haukkunut vimmatusti. Nainen oli löytänyt pensaasta pyöräilykypärän, jonka sisälle oli kirjoitettu puhelinnumeroni. Oli aika helppo arvata, mitä oli tapahtunut. Kävin hakemassa kypärän kotiin ja kiitin naista.
Kun poika pääsi koulusta kotiin, hän tuli silmät pyöreinä sisään.
– Äiti, et ikinä usko, mitä tapahtui! Mun kypärä varastettiin naulakosta!
Olin ihan yhtä ymmyrkäisenä.
– Niinkö? No kuinka se on sitten jo täällä kaapissa? sanoin ja näytin eteisen kaappiin taianomaisesti ilmestynyttä kypärää.
Siinä vaiheessa pojalla löi hetken tyhjää.
Sinä päivänä sovimme, että pysymme totuudessa pieniltäkin tuntuvissa jutuissa. Sillä tavoin luottamus säilyy välillämme, kun jatkossa kohtaamme isompia ongelmia. Lapsen on voitava luottaa vanhempaansa kuten myös vanhemman lapseensa.
Oraakkeliltakaan ei ole enää kysytty mitään. Sitä on silitetty ihan muuten vain.
