Luomisen tuskaa
Lapsena minut pysäytti yhä uudelleen eräs satukirja, tai oikeammin sen kansi. Moni tuntee kuvan: mustan lammen rannalle on polvistunut pieni tyttö, jonka peilikuva heijastuu vedestä, ja takana kohoavat sammaleiset kivet ja vaitonaiset puut.
En tiedä, mikä tummasävyisessä kuvassa eniten kiehtoi. Tytön yksinäisyys, synkkä muttei pelottava tunnelma vai salaperäisyys, jota itsekin metsästä hain? Tuijotin kuvaa pitkiä aikoja, päässä suhisivat mielikuvituksen tuulet.
Kirja oli nimeltään Pikku Sanna, alun perin Sagan om älgtjuren Skutt och lilla prinsessan Tuvstarr (1913), ja kuvittaja oli ruotsalainen John Bauer (1882–1918). Hänet tunnetaan parhaiten juuri satukuvituksista: metsistä ja peikoista, hirvistä ja prinsessoista, tarkkaviivaisista olennoista, joista osa on lainaa todellisuudesta, osa mytologiasta.
Olen kantanut lumoavan kuvan muistoa halki vuosien. Hiljattain tulin hieman perehtyneeksi Bauerin elämäntarinaan – ja järkytyin. Oli surullista kuulla, mitä tekijä itse ajatteli tuotannostaan. Näin Bauer kommentoi kiitoksia, joita hän satukuvistaan sai: ”Onhan se mukavaa taputtelua päälaelle siitä hyvästä, että tekee hassuja kuvia lapsille”.
Sata vuotta sitten taiteilijan elämä oli paljon epävarmempaa kuin nykyisin. Ei ollut apurahoja, ei työttömyyskorvauksia. Tilaustyöt olivat elintärkeitä. Bauer olisi halunnut tehdä öljymaalauksia, ”oikeaa taidetta”, mutta taloudelliset syyt pakottivat kuvittamaan satuja.
Samankaltaista metodia harjoitti musiikkipuolella moni säveltäjä, myös Jean Sibelius. Koska pianonsoitto oli yleinen harrastus yläluokan nuorten keskuudessa, säveltäjät laativat rahanpuutteessa pieniä teoksia pianolle. Ne myivät hyvin, paremmin kuin ”oikeat sävellykset”, sinfoniat sun muut.
Nämä rahantarpeessa tehdyt pakolliset pikku tilapäistyöt kuitenkin viehättävät ihmisiä vuosisadasta toiseen. Syy lienee se, ettei mikään kestävä taideteos synny ilman tunnesidettä. Tympääntyneinä Bauer ja Sibelius eivät olisi pystyneet laatimaan teoksia, jotka käyvät näkijänsä ja kuulijansa sydämeen. Ehkä kyse oli heille leipätyöstä, mutta taiteessa sekin kumpuaa tunteen palosta, vaikka arki olisi himmentänyt roihun pieneksi liekiksi.
Me hurmaannumme, mutta taiturit itse ovat harvoin tyytyväisiä tekemisiinsä. Millaisia mahtavat olla ne visiot, joihin he toteutuneita teoksiaan vertaavat?
Sibelius ei elämänsä loppupuolella enää luonut tai ainakaan rohjennut julkaista uusia sävellyksiä. Bauer haaveili suurista taideteoksista, kuten freskoista, mutta ei ollut tyytyväinen luonnoksiinsa. Unelmat jäivät toteutumatta: Bauer hukkui Vättern-järveen 36-vuotiaana.
Onpa kyse taiteilijasta tai muusta tekijästä, itsekritiikki on salakavala kumppani. Se auttaa pitämään jalat maassa ja löytämään oman tyylin. Mutta jos ankarin kriitikko asettuu oman pään sisälle, toimintakyky ja luomisvoima alkavat hiipua.
Kun joku seuraavan kerran vähättelee itseään, muistetaan Bauer ja Sibelius. Se, mitä pidämme omalla kohdallamme pienenä tai vähäpätöisenä, on toisen silmissä usein suurenmoista. Tämä ei päde vain taiteilijoihin. Musiikkikappale tai maalaus saattaa puhutella jotakuta niin paljon, että hän alkaa toipua kriisistä. Mutta samoin vaikuttaa moni muukin asia. Ratkaisevaa ei ole teon suuruus, vaan oikea ajoitus.
Päivä voi muuttua huonosta hyväksi, kun puolituttu moikkaa kadun toiselta puolelta. Ohimenevä kehu voi innostaa oikealle elämänuralle. Iloinen lausahdus saattaa pelastaa kanssakulkijan hengen.
Anni Kytömäki on kirjailija ja metsänkulkija, jonka kotona asuu kolme eri-ikäistä mieshenkilöä.
