Heikki Hiilamo: Sukupolvien sota
Allekirjoittaisitko kansalaisaloitteen, tuttavani kysyi muutama kuukausi sitten. Kyse oli aloitteesta työeläkeindeksin palauttamisesta palkkatasoindeksiksi. Äkkivilkaisulla aloite on vastaansanomaton, sillä sen mukaan kukaan ei oikeastaan häviäisi mitään. Ei olekaan ihme, että aloite on jo kerännyt yli 50 000 allekirjoitusta – ja pääsee siis eduskunnan käsittelyyn.
Kansalaisaloitetta tukee entinen kansanedustaja, dosentti Kimmo Kiljunen, joka on kirjoittanut aiheesta kirjan Eläkeläisten taitettu itsetunto (Minerva 2015).
Kirjan nimi viittaa eläkeindeksin heikennykseen, josta Kiljunen oli itsekin päättämässä vuonna 1996. Kiljunen on taitava demagogi, joka ei tee asiavirheitä, mutta valikoi sanomansa siten, että vain puolet totuudesta tulee ilmi.
En allekirjoittanut aloitetta, koska minusta se on Pandoran lipas. Aloite avaa uuden rintaman yhteiskunnalliseen keskusteluun, joka on jo muutoinkin kärjistynyt työttömyyden ja maahanmuuton vuoksi.
Juuri nyt emme kaipaisi sukupolvien välistä sotaa. Jos siihen kuitenkin mennään, on asiaan syytä perehtyä hyvin. Vastakkain ovat ennen muuta lapsiperheiden ja lapsettomien kotitalouksien edut.
Eläkeindeksissä on kysymys sukupolvien välisestä oikeudenmukaisuudesta eli siitä, miten edut ja velvoitteet jakautuvat työssä ja eläkkeellä olevien kesken. Kysymystä on vaikea hahmottaa, koska nykyhetkessä pitää tarkastella maksettujen ja saatujen etujen suhdetta menneisyydessä ja tulevaisuudessa.
Kiljunen esittää, että nykyiset eläkeläiset eivät ole saaneet jotain sellaista, jonka ovat ansainneet ja joka on heille luvattu. Näin ei tietenkään ole. Nyt eläkkeellä olevat eivät ole ansainneet eläkkeitään, vaan nyt työelämässä olevat maksavat suurelta osin heidän eläkkeensä.
Eläkejärjestelmän alkuaikoina rahastointi oli vähäistä ja eläkemaksut olivat pieniä. Tuolloin työelämässä olevien elintaso oli tosiasiassa korkeampi kuin sen olisi pitänyt olla huomioonottaen heidän eläke-etunsa.
Eläkemaksu – on kyse sitten työnantajan tai työntekijän maksusta – on poissa palkanmaksuvarasta.
Kun eläkemaksut olivat liian pieniä, oli palkka suhteessa eläke-etuihin liian suuri. Suhteessa aikaisempiin ja seuraaviin ikäluokkiin suuret ikäluokat onnistuivat pääsemään lyhyellä työuralla ja matalilla eläkemaksuilla korkeisiin eläkkeisiin.
Kiljunen esittää, että eläkeindeksiä parannettaisiin käyttämällä hyväksi eläkerahastojen tuottoa. Eläkeläisten ”palkankorotus” olisi ikään kuin eläkejärjestelmän sisäinen siirto, jolla ei olisi vaikutusta muuhun yhteiskuntaan. Näin ei tietenkään ole.
Tämän seurauksena eläkerahastot pienenisivät tai eläkemaksut nousisivat. Molemmat tarkoittavat paraikaa työelämässä olevien ja työelämään tulevien taakan kasvua. Lisäksi indeksimuutos saattaisi olla vaarallinen koko Suomen taloudelle.
Eläkerahastojen tuotto on ollut vuoden 2008 jälkeen lähes ainoa hyvä talouspoliittinen uutinen Suomessa. Tällä hetkellä rahastot ovat tärkeitä jo yksinomaan kokonsa vuoksi. Suomen valtion luottoluokittajille on tärkeää, että eläkerahastot pysyvät tulevaisuudessakin julkisen talouden ”vakuuksina” – ainakin niin kauan kuin talouskasvu on olematonta tai vähäistä.
On toki hyvä, että keskustelemme eläkerahastojen oikeasta koosta. Se keskustelu kannattaa kuitenkin jättää siihen hetkeen, jolloin taloutemme lähtee uudelleen nousuun.
Heikki Hiilamo on viiden lapsen isä, joka työskentelee sosiaalipolitiikan professorina Helsingin yliopistossa.