Siirry sisältöön
Perhe

Takana neljä raskautta, kolme synnytystä, mutta vain kaksi lasta tuli kotiin…

29.05.2020 Iita Kettunen Liisa Mäkinen

Kuvassa runoilija Anna Elina Isoaro.

Koronalamassa Anna Elina Isoaro kokee läänintaiteilijan työnsä tärkeäksi: hän tukee tyhjän päälle jääneitä taiteilijoita ja jakaa heille tietoa.

Runoilija Anna Elina Isoarolle tuli ajan kuluessa ajatus, että omasta traagisesta kokemuksesta voisi tehdä kaunokirjallisuutta. Hänen runoissaan näkyykin koko elämä.

Anna Elina Isoaron ensimmäinen raskaus meni kesken, toinen kantoi synnytykseen asti. Silloin syntyi Viljo, joka on nyt reipas kymmenvuotias.

Kolmas raskaus eteni arvioituun synnytyspäivään asti ja vähän ylikin. Koko perheen hartaasti odottamaa uutta perheenjäsentä varten kotia oli valmisteltu innokkaasti viikkokausia. Malttamattomana leikkikaveria odotti myös Viljo, jolla oli pikkuveljelle jo nimikin: Veikko.

Vaan Veikkoapa ei kuulunut. Eräänä pimeänä ja harmaana lokakuun aamuna Anna Elina heräsi ja aavisti, että nyt ei Veikolla ole kaikki kunnossa. Vatsassa oli aivan hiljaista.

Sairaalassa asia varmistui: sydänääniä ei kuulunut, ja Veikon todettiin menehtyneen kohtuun. Synnytys käynnistettiin.

Anna Elina kertoo ystäviensä kauhistelleen, että hän pystyi synnyttämään kuolleen lapsen. Hän arvelee olleensa synnytyksessä vähän vielä shokissa, mikä varmaankin suojasi hänen tietoisuuttaan vauvan kuoleman musertavuudelta.

− Oli tavallaan myös lohdullista, että pystyin sen tekemään, sillä asian olisi tehnyt kauheammaksi, jos Veikko olisi vain otettu sektiossa ulos.

Suru iski kauhistuttavalla voimalla vasta jälkikäteen.

Veikko haudattiin Tampereen Lamminpään hautausmaalle. Hautakiven päällä on kromista tehty lintu ja sen alla yksi päivämäärä, jonka edessä on ensin risti ja sitten tähti. Anna Elina kertoo varmistaneensa monta kertaa kaivertajalta, että tämä varmasti ymmärsi niiden järjestyksen. Yleensähän ne ovat toisinpäin.

Niillekin, jotka eivät lue runoja

Anna Elina Isoaro voitti jo kirjallisuuden opiskelijana vuonna 2005 Poetry Slam -lavarunomestaruuden. Hänen ensimmäinen runokirjansa Puolen mantereen kerhossa julkaistiin vuonna 2011 Runo-Kaarina-kilpailun voiton myötä.

Kun Viljo oli kuuden, ilmestyi Rakkautta ja vasta-aineita, jonka runot kumpuavat äidiksi tulemisen odotuksesta, peloista ja onnesta lapsiperheen arkisista ihmeistä pienen lapsen kasvun hämmästelyyn. Syvällisin sanoma kiteytyy milloin perhemuskariin milloin puuron keittoon.

”Minun lapseni eivät ole minun lapsiani, He ovat somasti puettua huolta polkemassa horisonttiin ilman apurattaita.”

Anna Elina kertoo joskus ajatelleensa, että hänen runonsa ovat liian arkisia.

− Toisaalta arkinen runous voi olla lukijoista helposti lähestyttävää ja koskettavaa.

Anna Elina arvelee kirjailijuutensa juontavan lavarunoudesta, jolle on ominaista kokemuksellisuus, konkreettisuus ja puheenomaisuus. Toisessa runoteoksessa äitiysaihe on keskeinen, ja Anna Elina on saanut siitä paljon kiittävää palautetta sellaisiltakin ihmisiltä, jotka eivät muuten lue runoja.

− Arkisuus ja pintatason helppous eivät estä sitä, että runo voi olla koskettava tai sen tasot avautua vaikkapa toisella lukemalla.

Loruleikkejä vauvoille

Anna Elina Isoaro on toiminut useita vuosia sanataideohjaajana niin vauvoille, lapsille ja nuorille kuin vanhuksille.

Vauvojen ja vanhempien lorupiirissä opetellaan loruja ja loruleikkejä, joissa taputellaan, körötellään, silitellään ja keinutellaan. Apuna voidaan käyttää huiveja, nukkeja tai nalleja.

Kun samoja loruja lasketellaan usein, lapsi alkaa muistaa niitä. Tutkimusten mukaan lorujen rytmi, sointu ja toistot tukevat kielen kehitystä sekä tiivistävät lapsen ja vanhemman vuorovaikutusta. Anna Elina kannustaakin loruttelemaan kotona vaikkapa vaippojen vaihdosta, pukemisesta tai muista touhuista.

”Vielä pari viikkoa sitten taimi taivutti aurinkoon, pikkuruinen tiuku tykytti tietämättäni niin kauan olen ollut hauta.”

Runokokoelma Tämänilmaiset näki päivänvalon viime vuonna, kuusi vuotta Veikon kuoleman ja syntymän jälkeen.

Pariin vuoteen Anna Elina ei ollut pystynyt kirjoittamaan kuin päiväkirjatekstejä, joissa hän teki surutyötä. Synkimmässä surussaan hän ei pystynyt lukemaan kuin vanhojen suomalaisten runoilijoiden kuten Uuno Kailaan, Saima Harmajan, Kaarlo Sarkian ja Edith Södergranin runoja, joissa käsitellään paljon kuolemaa, ja joiden tekijöistä moni on itsekin menehtynyt nuorena.

Hän koki saavansa voimaa myös kansanrunoista kuten Tuonelan tuutulauluista ja muusta loitsuperinteestä, kun oma kokemus liittyi isompaan historialliseen kuvaan.

− Olihan lapsikuolleisuus sata vuotta sitten paljon yleisempää kuin nyt, ja kirjassani on kaikuja siitä perinteestä.

Koko perheen yhteinen suru

Kuvassa Anna Elina Isoaro lastensa kanssa.

Kotimaisemat Pispalassa ja Tahmelan rannassa tarjoavat monia jännittäviä leikkipaikkoja Viljolle ja Elmalle.

Parin vuoden päästä päiväkirjan kirjoittaminen vaihtui määrätietoisempaan runojen tekemiseen.

Tämänilmaiset on eräänlainen surukirja pikkuveljen ja kuopuksen kuolemasta sekä perheen selviytymisestä siitä. Anna Elina Isoarosta on tärkeää käsitellä kuolemaa kaikkien perheenjäsenten yhteisenä suruna, vaikka isä, isoveli ja äiti elävät sitä kukin omalla tavallaan.

Hän sai keskusteluapua Tampereen yliopistollisen sairaalan akuuttipsykiatrian poliklinikalta, jossa kävi miehensä Mikon kanssa pari kertaa yhdessäkin. He kävivät myös Käpy ry:n vertaistuki-illoissa.

− Oli tärkeää saada jakaa surua siellä. Herkkämielisenä jäin jälkeenpäin murehtimaan muidenkin raskaita kokemuksia, joten en ole varma, sainko tapaamisista enemmän tukea vai kuormaa.

”Äidiksi ei synnytetä, äidiksi kasvatetaan.”

Lopulta parhaiten tuntui tukevan verkon vertaistukifoorumi, jossa oman surun jakamista ja muiden surun vastaanottamista saattoi säännöstellä. Muiden kertomat tarinat eivät kirjoitettuina tulleet niin ihon alle kuin fyysisessä kohtaamisessa. Verkossa on oma ryhmä myös kohtukuoleman kokeneille, ja Anna Elinasta tuntui paremmalta keskustella sellaisten ihmisten kanssa, joilla oli täsmällisesti samanlainen kokemus.

Vaikka Viljo oli innokkaasti odottanut pikkuveljeä ja oli tämän kuolemasta hyvin surullinen, hän eli pienen lapsen touhukasta arkea, eikä surrut kokopäivätoimisesti. Anna Elina arvelee, että Viljosta oli raskainta se, että äiti oli niin jaksamaton ja itkuisa.

Elämä syntyy, surussakin

Surun keskellä arkea piti pitää pystyssä, sillä perheessä oli pieni lapsi. Tosin Anna Elinasta sureminen oli myös raskaampaa, koska samaan aikaan täytyi jaksaa olla elävän lapsen äiti.

− Suru konkretisoitui siinä, että arjesta oli vain jotenkin selviydyttävä ja vaatimustaso laskettava minimiin.

Oli tärkeää, että arkea pyöritti myös Mikko. Läheisetkin olivat suurena apuna, mutta raskaimman surun kanssa perhe oli keskenään.

Monet Anna Elinan ystävät yrittivät lohduttaa sanomalla, että onneksi tällä on kotona pieni lapsi, joka tuo iloa. Mutta Anna Elinasta menetys tuntui paljon verevämmin ja vahvemmin, kun tiesi, mitä oli menettänyt. Kun oli jo kokemusta vaipan vaihdosta ja imetyksestä…

Elämä on kuitenkin sinnikäs: uusi raskaus alkoi surun keskellä, ja pikkusisko Elma syntyi noin vuosi Veikon kuoleman jälkeen.

− Olen ajatellut, että ihminen toimii pohjimmiltaan kuin eläin. Vaikka vastoinkäymiset jättävät varjoja ja pelkoja, hän ei muserru niistä liikaa, vaan uskaltaa yrittää uudestaan.

Elman odotusaika oli vaikea, koska surutyö Veikosta oli vielä kesken. Anna Elinalla oli paljon pelkoja, mutta hän sai tukea neuvolassa ja keskusteluapua akuuttipsykiatrian poliklinikalla. Viimeisten kuukausien aikana hän sai mielenrauhansa säilyttämiseksi käydä myös ylimääräisissä ultraäänitutkimuksissa.

Elma syntyi lähes ongelmitta. Vain hetken kätilö pyysi Anna Elinaa olemaan ponnistamatta, koska napanuora oli kietoutunut vauvan kaulan ympärille. Anna Elina ei ehtinyt edes pelästyä. Nyt Elma on viiden vanha, ja äiti on omistanut hänelle Tämänilmaiset-kirjan viimeisen luvun Pikkusisko.

”eikä suru ole musta aukko, vaan rakkaus, koko avaruus, /

joka laajenee, pikkusisko syntyy /

ja kasvaa, kuolematta /”

>Sitaatit kirjasta Rakkautta ja vasta-aineita.

Torstaina 28.5. tulleen tiedon mukaan Anna Elina Isoaron runoteos Tämänilmaiset on valittu viiden muun teoksen kanssa vuoden 2020 Tanssiva karhu-palkintoehdokkaaksi. Yleisradio on jakanut Tanssiva karhu -palkintoa vuodesta 1974 lähtien. Lopullinen voittaja paljastetaan Ylen Kulttuuriykkösessä torstaina 2. heinäkuuta 2020.

Anna Elina Isoaro

Syntyi vuonna 1981 Oulaisissa.

Asuu Tampereen Pispalassa.

Perhe: aviomies Mikko, lapset Viljo, 10 ja Elma, 5, sekä menehtynyt lapsi Veikko, joka elää perheen muistoissa.

Työskentelee kirjallisuuden läänintaiteilijana Pirkanmaalla.

Julkaissut runoteokset Puolen mantereen kerhossa (Kaarinan kaupunki, 2011), Rakkautta ja vasta-aineita (Into Kustannus, 2016) ja Tämänilmaiset (Aviador, 2019)

Esittää myös lavarunoutta.

Harrastaa lenkkeilyä ja kuorolaulua: musiikki ja runous ovat lähellä toisiaan.

Sai huhtikuussa Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon Tämänilmaiset-teoksestaan.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »