Huostaanoton jälkeen

Tarja Hiltunen on haastatellut tulevaa väitöskirjaansa varten äitejä, joiden lapset on otettu huostaan. Yleisimpiä äitien itsensä ilmoittamia huostaanoton syitä ovat päihdeongelmat, perheväkivalta tai lasten oireilu. Hiltunen löysi taustalta kuitenkin paljon muutakin.

– Ihmisillä on niin hirvittäviä kokemuksia, etten tiedä, miten olisin itse kestänyt. Traumaattisia kokemuksia on jo lapsuudesta: raiskauksia ja väkivaltaa, jotka kaikki ovat jääneet käsittelemättä. Ne eivät ole hyviä lähtökohtia äitiydelle.

Hiltusen haastattelemille äideille huostaanotto tuli täytenä yllätyksenä.

– He ovat olleet niin myrskyn keskellä, etteivät ole tajunneet, mitä tapahtuu.

Huostaanotto laittoi äidit selkä seinää vasten, pakotti katsomaan peiliin. Sen jälkeen monesta heistä tuntui kuin epäonnistuneen ja huonon ihmisen leima olisi isketty otsaan. Heistä tuntui, että kaikki kadulla kulkijatkin näkisivät sen. Häpeä oli valtava. Huostaanottoa oli vaikea hyväksyä. Osa hyväksyi se hetken sulateltuaan, osalle nousi raivo systeemiä kohtaan.

– Viha voi myös voimaannuttaa taistelemaan lapset takaisin. Siitä voi alkaa toipuminen ja eheytyminen. Toiset taas jäävät katkeruuden kierteeseen.

Katkeruutta herätti se, etteivät äidit enää saaneet toteuttaa äitiyttään niin kuin olisivat halunneet. Toiset ikävöivät lapsiaan niin, etteivät voineet edes katsella heidän kuviaan. Heistä oli tullut äitejä vain paperilla. Lapsille heistä tuli “kaveri”, jota pyydetään hiekkalaatikolle leikkimään.

Hiltunen on joutunut tutkimuksessaan pohtimaan, voiko äitiyden menettää, jos sitä ei ole oikeastaan koskaan ollutkaan.

– Äiti saattaa väittää olevansa “hyvä äiti”, vaikka laiminlyö lapsiaan rankasti. Jos on riittävän hyvä äiti, tunnistaa, missä on huono ja missä hyvä.

Hiltusen haastattelemat naiset ovat voimaantuneet, ja osa on jo saanut lapset takaisin.

– Joitakin äideistä ei edes tunnista entisekseen, niin kovasti he ovat muuttuneet edukseen.

Voimaantumisessa ovat äitien mielestä auttaneet ensi- ja turvakodit sekä järjestöjen tarjoamat vertaistukiryhmät. Ratkaisevaa monen kohdalla on kuitenkin ollut pitkäkestoinen terapia, jonka avulla traumat on selvitetty, ja nupullaan ollut äitiys on päässyt kukoistamaan.

– Heille on tullut vastuullisuutta ja terveempiä ajatuksia vanhemmuudesta. He ovat alkaneet ajatella, miltä lapsesta on mahtanut tuntua, esimerkiksi joutuessaan vieraaseen perheeseen.

Sininauhaliitossa työskentelevä Hiltunen ei ole tyytyväinen äitien yhteiskunnalta saamaan apuun ennen huostaanottoa eikä sen jälkeen. Hoitopaikkoja äitiyteen tukea tarvitseville ei ole.

– Apu koostuu pienistä palasista. Meiltä puuttuu järjestelmä, joka tukisi äidiksi kehittymistä ja voisi ennaltaehkäistä huostaanoton. Moni tarvitsee pitkäkestoista terapiaa selvitäkseen. Tutkimukseni äitien yhteinen kokemus oli, ettei heidän jaksamisensa tai hyvinvointinsa kiinnosta ketään.

Hiltusen mielestä huostaanoton kohtaavat äidit tarvitsisivat erityisesti tukihenkilön, joka olisi neutraali asiantuntija. Huostaanottotilanne koettiin epäoikeudenmukaiseksi, koska äiti saattoi olla yksin vastassaan kuusi viranomaista. Huostaanoton purkuun ei äitien mukaan juuri kannustettu tai annettu tukea.

– Äidit kokivat, että heidän pitää näyttää olevansa tavallista parempia äitejä saadakseen lapset takaisin.

Hiltusen mukaan on lapsenkin etu, ettei vanhempaa unohdeta huostaanoton jälkeen.

– Lapsella on kuitenkin sijaisperheessä huoli äidistään. Hänen on paljon helpompi asettua, kun tietää, että äidistäkin pidetään huolta.