Siirry sisältöön
Kulttuuri

Taivaanrannan maalari

15.09.2014 Sanni Salonen Kuvat Suvi Elo, piirros Christian Aare

”Kaukaa saapunut lämmin kesätuuli pyyhki yli korkean kallionkielekkeen, jonka reunalla seisoi muuan sinitukkainen nuorimies. Hän seisoi siinä hiljaa silmät ummessa, hengitti sisään aurinkoa ja raikasta meri-ilmaa ”, kirjoittaa Christian Aare viime vuonna julkaistussa esikoisteoksessaan.

Hän levitti kätensä kuin halatakseen suurta valtamerta allaan ja hymyili ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin.

Eletään viime vuosituhannen loppua Helsingin Tapanilassa. Teini-ikää lähestyvä Christian Aare asuu ravintolassa työskentelevän äitinsä kanssa kaksin. Isäänsä, virolaista rock-muusikkoa, poika tapaa muutaman kerran vuodessa.

Christian haluaa pukeutua eri tavalla kuin muut, värjätä välillä tukkansa siniseksi ja koulukirjojen sijasta häntä kiinnostaa enemmän oma tarumaailma ja sen kuvitellut satuhahmot.

Hän on luonteeltaan syrjäänvetäytyvä ja viihtyy hyvin omissa oloissaan. Kaiken mahdollisen ajan hän piirtää taruolentoja ja sepittää kertomuksia. Syntyy paksuja nippuja sarjakuvia sekä piirustuksia kummallisista olennoista ja niiden elämästä.

Oikeaa maailmaa Christianin on vaikeampi käsitellä. Erilaisuus ajaa häntä porukan ulkopuolelle ja lopulta hän jää ihan yksin.

Christiania vainottiin yläasteella.

Christiania on nimitelty jo ala-asteelta saakka, mutta kouluvuosien karttuessa se saa yhä rajumpia muotoja: yläasteelle tultaessa häntä vainotaan, seurataan koko kolmen kilometrin kotimatkan ajan ja uhataan jopa tappaa. Lyödään, haukutaan, nimitellään.

Koulu menee koko ajan huonommin, ja vähäisetkin kaverit jättävät. Kiusaamiseen yritetään puuttua vanhempien, Christianin ja kiusaajien kesken järjestetyissä tapaamisissa mutta tuloksetta. Christian pakenee yhä voimallisemmin omaan maailmaansa ja tarinoihinsa ja saa niistä lohtua ja voimaa selvitä seuraavaan päivään. Pojan ainut todellinen tuki on äiti, joka on poikansa tilanteesta huolissaan mutta neuvoton.

Lopulta, kesken kahdeksatta lukuvuotta, Christian telkeää itsensä huoneeseensa raijaa oven taakse kaikki huonekalut ja huutaa niiden takaa äidilleen, ettei aio enää mennä kouluun. Ikinä.

Ja äiti huokaisee takaisin rauhallisella äänellä, että hyvä on.

Turvasatama

Näin fantasiakirjailija, kuvittaja ja valokuvaaja Christian Aare, 31, muistelee omaa lapsuuttaan ja teini-ikäänsä ja selittää sillä samalla Firagaian, oman mielikuvitusmaailmansa lähtökohtia.

Se oli kauheaa aikaa. Vain mielikuvitusmaailma ja siihen uppoutuminen pitivät minut hengissä. Oikeassa maailmassa en pystynyt kasvattamaan siipiä selkääni, mutta Firagaiassa pystyin.

Oman elämän tragedian käsittely suoraan oli nuorelle miehelle liikaa, mutta fantasiassa sen saattoi tehdä symbolisesti ja tavoilla, jotka hän kesti.

Firagaiasta tuli turvasatama, kun oma maailma kävi liian raskaaksi. Siellä pääsin sellaisiin paikkoihin, joissa olisin halunnut oikeasti olla, muiden omalaatuisten persoonien seurassa. Meni vuosia ennen kuin kykenin tietoisesti käsittelemään koulukiusaamista.

Menetin kiusaamisen myötä kaiken: ystävät, itseluottamuksen ja mielenterveyden. Oli kauheaa katsoa sivusta, kun kiusaajat valmistuivat koulusta ja jatkoivat elämäänsä. Piti kulkea todella pitkä taival, että pääsin siitä kaikesta yli.

Oli kauheaa katsoa sivusta, kun kiusaajat valmistuivat koulusta ja jatkoivat elämäänsä.

Mutta Christian pääsi. Peruskoulu tuli suoritettua myöhemmin loppuun kristillisen opiston kymppiluokalla, minkä jälkeen hän kävi Pekka Halosen akatemian kuva-artesaanilinjan, josta valmistui graafiseksi suunnittelijaksi. Omanhenkisten ystävien seurassa hän sai kokea, millaista on olla hyväksytty, ja sitä myötä myös itseluottamus pikkuhiljaa palautui.

Kiusaajilleen hän sanoo antaneensa anteeksi, vaikkei unohtamaan pystykään.

Jossain luokkakokouksessa ala-asteen kiusaajat tulivat pyytämään anteeksi tekemiään älyttömyyksiä, vaikka ne eivät olleet edes erityisen pahoja. Yläasteen kiusaajia en ole koulusta lähtemisen jälkeen tavannut.

Tuhat sivua terapiaa

Ensin tarina Firagaiasta oli vain Christian Aaren oma salainen pakopaikka, mutta pikkuhiljaa aineistoa piirroksia, tarinanpätkiä ja sarjakuvia alkoi olla siinä määrin, että niiden koostaminen yhdeksi teokseksi oli mielekkäin vaihtoehto.

Kirjoitusprosessin tuloksena syntyi yli tuhatsivuinen fantasiakertomus, jolle Christian löysi kustantajan, Nordbooksin. Suuren sivumäärän vuoksi kirja päätettiin jakaa kolmeen osaan, joista ensimmäinen Virvatulet luokseni 1 julkaistiin viime syksynä.

Teos on unenomainen, kuvitteellinen sepitys maailmasta. Se sisältää niin raamatullisia kuin klassisen satukerronnan aineksia ja hahmoja unohtamatta videopelien ja elokuvien vaikutteita. Mukana on enkeleitä, lumottuja haamuolentoja, jumalpetoja, velhottaria, epäkuolleita ja tavallisiakin ihmisiä. Joukossa vilahtaa myös klassikoista tuttuja hahmoja, kuten ensimmäisen osan päähenkilö Ikaros, joka haluaisi oppia lentämään.

Yläasteella Christiania vainottiin.Firagaian maailma on runsas ja vahvasti visuaalinen, täynnä mielikuvituksellisia paikkoja, asioita ja tapahtumia, mutta myös kaikille tuttuja elementtejä, arkisia askareita ja sattumuksia.

Kirjaa kirjoittaessaan Christian ei ajatellut, kuka sen lukisi tai mitä lukija siitä saisi. Vaikka kirjan monet teemat, tapahtumat ja henkilöt kumpuavat hänen omasta elämästään, mitään suurta sanomaa teoksella ei kirjoittajan omien sanojen mukaan ole.

Kaikki yli tuhat sivua on kirjoitettu minulle terapiatarkoitukseen. Melko hedonistista, hän hymähtää.

Jälkeenpäin monta asiaa olisi hänestä voinut tehdä paremmin, mutta vaikka Christian teosta kuinka korjailikin, ihan tyytyväinen hän ei kaikkiin kohtiin vieläkään ole.

Koulutaipaleeni oli tahmainen: kiusaamisen lisäksi kärsin oppimisvaikeuksista. Vaikka äidinkieli kuului lempiaineisiini, kielioppi oli kompastuskivi ja se teki käsikirjoituksen korjaamisesta haastavaa. Lopputulos on minun maailmani kuva sellaisilla eväillä kuin minulla silloin oli.

Ikuinen lapsi

Christian Aaresta on kasvanut hauska, tasapainoinen nuorimies, joka osaa nauraa itselleen.

Minulle on elämässä sittemmin tapahtunut paljon hienoja asioita, joiden kautta olen oppinut tulemaan sinuiksi itseni ja menneisyyteni kanssa. En vieläkään nauti huomion keskipisteenä olemisesta, mutta enää en kärsi toimintaa kahlitsevasta ujoudesta.

Unelmien tavoittelussa ja niiden lopullisessa saavuttamisessa on ennen kaikkea kyse uskalluksesta. Tuskin mitään varteenotettavaa olisi saatu aikaan, jos ihmiset olisivat jääneet jossittelemaan voimavarojensa riittävyyttä.

Christian on oppikirjaesimerkki ikuisesta Peter Panista, jonka aikuistumista saa odottaa. Kysymys aikuisuudesta saa hänet tyrskähtämään nauruun.

Voi olla, että joskus haluan aikuistua, tasaantua, vakautua ja alkaa tavoitella joitain tiettyjä päämääriä, mutta sen aika ei ole vielä. Nyt minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni mahdollisuus nauttia elämästä ja tehdä asioita, joista pidän. Voi olla itsekästä sanoa, mutta olen sen mielestäni ansainnut.

Uusiin projekteihin Christian ponnistaa saadakseen kokemuksia.

Mikään ei valvota minua yömyöhään niin kovasti kuin uudet jännittävät haasteet. Aina tuoreen projektin alkumetreillä tunnen, että olen lähtemässä pitkälle seikkailuretkelle, enkä koskaan ole täysin varma, minne reissu johdattaa.

Maailmassa on paljon hienoja asioita, joita haluaisin joskus kokeilla. Olisi mahtavaa vaikka perustaa blogi, kirjoittaa nuorten tieteiskirja tai maalailla konseptitaidetta videopeliä varten.

Christian ei ole pelännyt vaihtaa suuntaa, jos siltä on tuntunut. Häntä on pelottanut enemmän paikalleen jämähtäminen, tyytyminen johonkin.

Kun on riittävän kauan ollut esimerkiksi samassa työpaikassa, alkaa uskoa, ettei osaa tehdä muuta, ja luulee, ettei ole vaihtoehtoja. Mutta eihän se niin ole: Aina on uusia ovia ja toisia polkuja.

Pitääkö aikuisuutta siis edes tavoitella?

Jos se tarkoittaa ilon, innostumisen ja nautinnon hylkäämistä, ei kenenkään pitäisi aikuistua. Oikeasti tärkeää on, että kaikki saavat elää haluamallaan tavalla ja sellaisina kuin ovat.

Kuka?

Christian Aare

8-vuotiaana leikimme kavereiden kanssa tutkimusmatkailijoita ja seilasimme styroksilautoilla pitkin kotini läheistä jokea.

14-vuotiaana olin koulukiusaamiseni takia vakavasti masentunut.

20-vuotiaana aloitin graafisen suunnittelun opinnot ja vaihdoin etunimeni Nikosta Christianiksi.

31-vuotiaana annan maailman tuulten vapaasti kuljettaa.

60-vuotiaana vietän päivät kirjoittelemalla kummia tarinoita puutaloni villiintyneessä puutarhassa ja illat pelaamalla rakkaani kanssa videopelejä kiikkustuoleissa.

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »