Siirry sisältöön
Kulttuuri

Venäjällä syntyneet ja Suomessa asuvat Vera ja Kristina

18.03.2016 Päivi Kärnä Liisa Takala

Vera Khryashcheva (vas.) ja Kristina Jurgens ovat asuneet Suomessa päiväkoti-ikäisestä.

Kristina Jurgens ja Vera Khryashcheva ovat asuneet Suomessa päiväkoti-ikäisestä. He näyttävät samalta kuin kuka tahansa kadulla vastaan tuleva nuori aikuinen, eikä heidän puheessaan kuulu aksenttia. Mutta ovatko he suomalaisia?

Onneksi Kristina Jurgens oli pitkä tyttö. Heti peruskoulun aloitettuaan hän sai kuulla luokan kiusaajaporukalta olevansa ryssä, ja se jatkui ensimmäiset kouluvuodet. Neljännellä luokalla Kristina päätti, ettei enää kuuntele nimittelyä.

Minä vain jotenkin lakkasin välittämästä. Katsoin niitä poikia alaspäin sillä asenteella, että ”tajuutsä, mä en kuule teitä”. Auttoi, että olin luokan pisin.

Uuden asenteen ottaminen veti kiusaajat hiljaiseksi, ja Kristina sai olla rauhassa.

Ennakkoluulot venäläisiä kohtaan ovat tulleet tutuksi myös Vera Khryashchevalle, mutta ne ovat kuitenkin olleet vain pieni osa elämää. Molemmilla on aina ollut paljon kavereita ja koulunkäynti on sujunut.

Nyt oma suunta elämässä on hiljalleen löytymässä. Kristina, 23, valmistui viime kesänä tradenomiksi ja jatkaa opintojaan Vaasan yliopistossa. Vera, 27, sai filosofian opinnot loppuun ja löysi uuden suunnan aloittaessaan kuvataiteen opiskelun Pekka Halosen akatemiassa.

Sekä Kristina että Vera ovat syntyneet Pietarissa. Kristinan perhe muutti Suomeen, kun hän oli puolitoistavuotias. Kristinalla on inkeriläiset sukujuuret, ja kun maahanmuutto tuli 1990-luvun alussa mahdolliseksi, hänen isänsä päätti, että Suomi tarjoaa perheelle paremman tulevaisuuden.

Neuvostoliiton hajoaminen oli taustana myös Veran perheen muutolle. Kun järjestelmä romahti ja elämästä tuli vaikeaa, Suomessa asuvat sukulaiset auttoivat Veran vanhempia löytämään töitä täältä. Vera oli silloin neljävuotias.

Meidän perhe tuli tänne siksi aikaa, kunnes asiat Venäjällä tulisivat kuntoon.

Suomessa asuu nykyisin lähes 70 000 venäjänkielistä. He ovat suurin maahanmuuttajavähemmistö. Suurin osa on tullut maahan joko avioliiton kautta tai paluumuuttajina suomalaisten sukujuurien perusteella.

Helsingissä venäjänkielisiä asukkaita on niin paljon, että se on mahdollistanut oman yhteisön syntymisen. Kristinan vanhemmat ovat eronneet, mutta molemmat ovat löytäneet uuden venäläistaustaisen kumppanin. Vanhempien ystäväpiiri koostuu pääasiassa venäläisistä, ja kampaaja tai hierojakin on helppo löytää omasta yhteisöstä.

On hauskaa nauraa yhdessä joillekin sukulaisten perivenäläisille piirteille.

Veraa ja Kristinaa ajatus venäjänkielisten kanssa liittoutumisesta ei ole houkutellut. Jo peruskoulussa molemmilla oli pääasiassa suomalaisia kavereita, vaikka venäjää puhuviakin oppilaita koulussa oli.

Koulussa oli venäläisporukka, joka pyöri keskenään. Minusta se oli outoa. En halunnut eristäytyä, Vera muistelee.

Kristina kertoo, että kolmella hänen nykyisistä parhaista ystävistään on venäläinen äiti.

Ei venäläisyys ole iso juttu meidän välillä, mutta on ihan hauskaa nauraa yhdessä joillekin sukulaisten perivenäläisille piirteille.

Kristina Jurgens

Kristina Jurgens

Molempien vanhemmat löysivät Suomesta paikkansa melko nopeasti. Veran isä työskentelee tutkijana yliopistolla ja äiti energia-alan yrityksessä, joka käy kauppaa Venäjän kanssa.

Kristinan mikrobiologi-isä vaihtoi äskettäin yliopistosta yritykseen. Äiti kouluttautui Suomessa uudelleen ja ryhtyi laborantiksi.

Perheet eivät ole epätavallisia: Suomeen muuttaneet venäläiset ovat yleensä hyvin koulutettuja, ja korkeakoulututkinnon on suorittanut noin puolet. Koulutusta vastaavan työn löytäminen ei kuitenkaan onnistu kaikilta: työttömänä on hiukan alle viidesosa Venäjältä ja Neuvostoliitosta muuttaneista.

Kristina ja Vera tapaavat haastattelussa ensimmäistä kertaa, mutta yhteisiä kokemuksia löytyy nopeasti.

Kristinaa nolotti lapsena, että perhe erottui naapureista.

Me oltiin sellainen ulkomaalainen, meluisa perhe, jossa koko ajan tultiin ja mentiin. Pikkuveljet olivat vauhdikkaita, ja mummo kävi meillä paljon.

Kristinasta tuntui, etteivät asiat koskaan menneet ihan niin kuin tavallisissa perheissä. Outouden tunnetta lisäsi, että Kristina osasi perheestä parhaiten suomea ja joutui tekemään asioita, joista muiden hänen ikäistensä ei tarvinnut huolehtia.

Soitin äidin puolesta puheluita. Kymmenenvuotiaana hain silloin tällöin pikkuveljeni päiväkodista, kunnes tädit sanoivat, että hakijan pitäisi olla huoltaja.

Vera komppaa:

Ihan sama kokemus! Otin itse selville paljon asioita, joita muissa perheissä hoitivat vanhemmat.

Se, että Kristina oppi myös venäjää, oli perheen yhteinen projekti. Opetus oli vaikeaa ja kielioppipainotteista, ihan erilaista kuin vaikkapa englannin opetus koulussa.

Meillä meni aina koko sunnuntai, kun äiti ja isä ja mummo yrittivät tehdä tehtäviä yhdessä kanssani. Minä en vain tajunnut niitä. He eivät ymmärtäneet, etten osaa, kun kerran kuitenkin puhuin venäjää koko ajan heidän kanssaan.

Koulun kotikielen opetuksen taso saa molemmilta täyden tyrmäyksen.

Oppimateriaali oli jotain Venäjältä tuotua, tehtävät olivat kaikki samanlaisia, sivu sivun perään. Eikä kirjoissa edes ollut kuvia, Vera lataa.

Jos ajatellaan, että kaksikielisyys on rikkaus, eikö silloin pitäisi panostaa kotikielen opetukseen?

Kristina ei syytä opettajaa.

Hänellä oli kymmeniä oppilaita, ja jokaisella oli oman tasonsa mukaiset tehtävät. Opetusta oli vain tunti viikossa. Ei siinä voi onnistua.

Jos todella ajatellaan, että kaksikielisyys on rikkaus, eikö silloin pitäisi panostaa kotikielen opetukseen vähän enemmän? Kristina kysyy.

Teini-iässä identiteettikysymykset raastoivat Veraa. Naisellisuus oli alue, jossa kulttuurinen ristiriita tuntui vaikeimmalta. Kun Vera kävi perheensä kanssa Venäjällä, hänestä tuntui, että hänen ja hänen äitinsä pukeutumista katsottiin pitkään. Se kun oli rennompaa, suomalaisempaa.

Meille naureskeltiin. Koin sen inhottavaksi, koska halusin tietysti tuntea itseni naiselliseksi. Venäjällä naisellisuus sidotaan ulkonäköön ja pukeutumiseen paljon vahvemmin kuin täällä.

Venäjällä naisellisuus sidotaan ulkonäköön vahvemmin kuin täällä.

Suomessa puolestaan kommentoitiin pilkallisesti venäläisiä naisturisteja.

Minäkään en tykännyt siitä, miten tänne tulevat venäläisnaiset pukeutuivat. Identiteettini venäläisenä naisena kärsi siitä.

Verasta tuntui, ettei hän kelvannut oikein kenellekään. Ristiriita repi niin pahasti, että hän kärsi vuosia syömishäiriöstä ja inhosi ulkonäköään.

Vasta aikuisena ulkomailla matkustaessaan Vera huomasi, että suomalaisten tyyli on melkoisen homogeenista.

Lontoossa voi laittaa päälle mitä vain ja kaikki käy. Se oli vapauttavaa nähdä.

Muutenkin Vera tunsi nuorena olevansa eri planeetalta kuin muut. Hän kaipasi kipeästi ihmistä, joka olisi oikeasti ymmärtänyt. Vanhemmat eivät ymmärtäneet, vaikka kovasti yrittivät, koska olivat kasvaneet eri kulttuurissa. Koulussa ei tiedetty, millaista Veralla on kotona, eikä hän löytänyt yhteistä taajuutta myöskään muiden venäjänkielisten nuorten kanssa. Hän koki olevansa kuin eri puolilla maailmaa asuneet matkalaukkulapset, joilla ei ole omaa kotimaata eikä kulttuuria. Se masensi häntä.

Kaikilla muilla tuntui olevan jokin koti, mutta minulla ei.

Kaikilla muilla tuntui olevan jokin koti, mutta minulla ei.

Oli vaikeaa ymmärtää aikuisten vakuuttelua siitä, että kaksi kulttuuria on rikkaus. Veralle se oli taakka. Ongelmia ratkoessaan hän joutui käymään asioita läpi todella syvältä, ja välillä hänestä tuntui kuin koko hänen identiteettinsä olisi ollut hajoamassa.

Edelleen Vera tuntee olevansa erilainen. Vaikka hänen ystävänsä ovat hänelle tärkeitä, hän ei ole löytänyt porukkaa, johon tuntisi todella kuuluvansa. Mutta nyt sen asian kanssa voi jo elää.

Positiivinen suhde omaan taustaan löytyi yllättävällä tavalla. Kun Vera alkoi opiskella filosofiaa, hän huomasi, että oli arvokasta osata katsoa asioita eri näkökulmista.

Huomasin, että minulla on kyky siihen ja tajusin, että se on ihan mahtava taito! Yhtäkkiä tuntuikin rikkaudelta, että olin saanut elää kahden kulttuurin keskellä.

Kristina selvisi teini-iän ristiriidoista vähemmällä. Senkin jälkeen kun nimittely loppui, hän piti matalaa profiilia eikä juuri tuonut esiin venäläisyyttään. Kunnes muutama vuosi myöhemmin tutustui tyttöön, joka oli valtavan kiinnostunut venäjän kielestä ja kulttuurista.

Opetin hänelle venäjän sanoja välitunneilla.

Aluksi kaverin innostus hämmensi.

Sitten aloin ajatella, että tämä on siisti juttu, ja aloin kertoa kaikille, että puhun myös venäjää. Ehkä se meni vähän överiksikin.

Ravintolassa työskennellessään Kristina on sisäistänyt asiakaspalveluun kuuluvan myönteisyyden, mutta kerran ammattimainen asenne unohtui:

Yksi venäläisasiakas taivasteli minulle päin naamaa, miten voin puhua niin huonoa venäjää, jos kerran olen venäläinen. Kimpaannuin ja täräytin, ettet sinäkään varmaan ihan täydellisesti puhuisi, jos olisit asunut koko elämäsi toisessa maassa.

Venäjän taidon moittiminen loukkaa molempia naisia syvemmältä kuin muu kritiikki. Vera ujosteli pitkään puhua venäjää vieraiden kanssa, koska tunsi, että olisi noloa tehdä virheitä:

Se olisi horjuttanut identiteettiäni. Olisi tuntunut, että venäläisyyteni mitätöidään, en kelpaa siihenkään.

Kristina halusi haastaa itsensä ja lähti viideksi kuukaudeksi harjoitteluun Pietariin. Etukäteen hänestä tuntui, että paineet olisivat olleet pienemmät, jos hän olisi lähtenyt minne tahansa muualle Eurooppaan. Työ ulkomaisia yrityksiä avustavassa konsulttiyhtiössä olikin vaativaa. Avokonttorissa vallitsi hiljaisuus ja työtahti oli kova. Kristina sai sihteerin tehtävien lisäksi olla mukana tapahtumien järjestämisessä.

Vierasta sanastoa tuli valtavasti, vaikka Kristina olikin valmistautunut suorittamalla kaikki venäjän talouskielen kurssit, joita ammattikorkeakoululla oli tarjota. Oli pakko ymmärtää, kun työtehtäviä ohjeistettiin. Onneksi Kristinan täti oli töissä samassa yrityksessä, ja aluksi Kristina kyselikin häneltä neuvoja päivittäin.

Mutta harjoittelu oli ihan paras juttu, jonka olen tehnyt. Sen jälkeen tuntui, että kun olin selvinnyt siitä, selviän mistä vain.

Harjoittelukuukausien aikana Kristina löysi tutun suurkaupungin uudella tavalla. Hänelle oli yllätys, että Pietarin yöelämä oli niin vilkasta ja rentoa. Hän löysi klubeja ja baareja, joissa meno oli melkein kuin Berliinissä tai Lontoossa.

Pietari on nuorelle tosi siisti paikka, paljon monipuolisempi kuin Helsinki. Kutsuin monia kavereitani sinne, ja hekin olivat innoissaan.

Tunnetteko olevanne suomalaisia vai venäläisiä?

Vera Khryashcheva

Vera Khryashcheva

Kysymys saa Veran mietteliääksi.

On virhe ajatella, että jos lapsi on tullut pienenä Suomeen ja puhuu kieltä sujuvasti, hän on sitten suomalainen. Ei se ole niin yksikertaista.

Vaikkei lapsella tai nuorella olisi näkyviä vierasmaalaisia tapoja, kulttuuriperintö on kuitenkin erilainen. Kaikkia asioita ei voi ymmärtää syvällisesti, jos ei ole omaksunut niitä ajattelutapoja, jotka ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle, Vera selittää. Miksi suomalaisten suhde Ruotsiin on ristiriitainen? Mikä turkulaisvitseissä on hauskaa?

Kristina on samaa mieltä Veran kanssa. Saattaa olla, ettei hän ymmärrä sananlaskua, jonka kaikki muut tuntevat. Murteitakin on vaikea erottaa toisistaan, eikä se oikein kiinnostakaan. Kun ei ole ollut mitään syytä matkustella Suomessa, ovat eri paikkakunnat jääneet vieraiksi.

Molemmat ihmettelevät joskus myös sitä, miten paljon suomalaiset kaverit tuntevat julkisuuden henkilöitä.

Kaverit pitävät itsestään selvänä, että kaikki tietävät jonkun julkkiksen, joka on mulle ihan never heard. Kysyn, mistä he tietävät hänet, mutta eivät he osaa sanoa, Vera kuvaa.

Ehkä se julkkis on joku heidän vanhempiensa nuoruuden idoli. Ehkä heillä kotona puhuttiin siitä, meillä ei.

Sitten Vera naurahtaa:

Kyllä minäkin olen erehtynyt ajattelemaan, että kaikkihan Pushkinin tietävät. Mutta eivät ne tiedä.

Vera ei halua määritellä itseään suomalaiseksi eikä venäläiseksi, vaan kokee olevansa maailmankansalainen. Nuorena hän katsoi vain ulkomaisia tv-sarjoja ja sai netin kautta vaikutteita erilaisista kulttuureista. Hän on opetellut viittä kieltä ja lukee suurimman osan kirjoista englanniksi. Hän tuntee keränneensä aineksia elämäänsä ja ajatteluunsa niin monista kulttuureista, että hänen identiteettinsä on pikemminkin kuin tilkkutäkki. Juuri nyt hän on uppoutunut kiinalaiseen kulttuuriin ja opiskelee kirjoitusmerkkejä kevään Kiinan matkaa varten.

Kristina kokee suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin kaikkein omimmaksi, helpoksi ymmärtää. Hänkin osaa useita kieliä, matkustaa mielellään ja haluaa poimia maailmalta kiinnostavia asioita, mutta palaa tyytyväisenä takaisin. Suomi on koti.

Kun juhlissa syntyy suomalaistutun kanssa pidempi keskustelu, Kristina huomaa, että lähes aina jossain vaiheessa häneltä kysytään Venäjän politiikasta.

Suhtautuminen ei ole negatiivista, mutta on hassua, että minun odotetaan olevan suuri Venäjän-tuntija. Enhän minä ole. En tajua siitä poliittisesta kuviosta paljonkaan, Kristina huokaa.

Hän seuraa satunnaisesti Venäjän mediaa, muttei halua ottaa kantaa siihen. Asiat kerrotaan niin eri tavoin suomalaisessa ja venäläisessä mediassa, että olisi toivotonta saada kaivettua uutisvirrasta esiin totuutta. Vera tuntee samaa turhautumista.

Vera ja Kristina haluavat tuoda esiin positiivisia asioita venäläisyydestä, mutta nykyisin heidän on helppoa myös laskea leikkiä kulttuurieroista. Vera voi vitsailla ystävilleen olevansa kaksoiskansalainen, siis Putinin agentti. Hänestä ei ole niin kauhean vakavaa, mitä Venäjästä puhutaan.

Teininä suhtauduin hirveän tosikkomaisesti venäläisyyteeni.

Koska se en ole minä. Suomalaisuus ei ole minä, venäläisyys ei ole minä. Minun ei tarvitse ottaa henkilökohtaisesti, mitä muut ajattelevat venäläisistä.

Veralle huumori on ollut tärkeä työkalu minäkuvan rakentamisessa.

Teininä suhtauduin hirveän tosikkomaisesti itseeni ja venäläisyyteeni. Nyt ajattelen, että mitään ei pidä ottaa liian vakavasti. Kaikelle pitää pystyä nauramaan, myös itselleen.

Kristina Jurgens

Syntyi Pietarissa 1992.

Muutti Suomeen puolitoistavuotiaana.

Asuu Helsingissä ja Vaasassa.

Valmistunut tradenomiksi.

Opiskelee teknistä viestintää Vaasan yliopistossa.

Harrastaa kuntosalilla käymistä, kiinnostunut psykologiasta.

Vera Khryashcheva

Syntyi Leningradissa (Pietarissa) 1988.

Muutti Suomeen neljävuotiaana.

Asuu Vantaalla.

Valmistunut valtiotieteen maisteriksi pääaineenaan filosofia.

Opiskelee kuvataidetta Pekka Halosen akatemiassa.

Harrastaa maalausta.

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »