Siirry sisältöön
Kulttuuri

Riitta Jalonen kirjoitti sijaisveljen menetyksestä

14.04.2014 Sirpa Palokari Vilja Tamminen

Jalosella on työn alla Aatos ja Sofia -kirjasarjan viimeinen osa.

Jalosella on työn alla Aatos ja Sofia -kirjasarjan viimeinen osa.

Kirjailija Riitta Jalosella on kokemus biologisen vanhemmuuden kohtuuttomalta tuntuvasta ylivallasta. Uusimmassa romaanissaan hän kuvaa sijaislapsen ja tämän sisaren tunteita: kiintymystä, rakkautta ja – hylkäämistä.

Muutama vuosi sitten Sveitsin kukkuloilla kävellessään kirjailija Riitta Jalonen, 59, koki oudon tuntemuksen; kuin lämmin tuuli olisi käynyt hänen lävitseen. Kosketus oli vieras ja hämmentävä, ja jälkeenpäin hän sai tietää sen olleen vuoristossa vieraileva föhntuuli. Hän vertaa tapahtumaa lapsen kokemukseen. Lapsen eteen tulee jatkuvasti uusia tilanteita tai tunteita, joiden taustaa hän ei tiedä. Jos lapselle ei selitetä vaikean kokemuksen todellista laitaa, se alkaa elää omaa elämäänsä, saattaa kasvattaa sydämeen möykyn, joka sykkii satuttavasti vielä aikuisenakin.

Omista lapsuudenkokemuksistaan Jalonen kirjoitti jo 80-luvulla kolme liuskaa, mutta tekstin saattaminen kirjaksi teki liian kipeää. Vasta toissavuonna zürichiläisen kirjailijaresidenssin ympäröimät pyökkimetsät ja kolmituntiset aamukävelyt nostivat hänen silmiinsä pienen tytön ja pienen pojan. Silloin hän tiesi: on aika avata salaisuus. Tuore romaani Kuka sinut omistaa perustuu Jalosen lapsuuskokemuksiin. Se päättyy lauseisiin, joiden kanssa hän ehti kulkea yli viisikymmentä vuotta:

”Kirjani arvonanto on lapsuudelle, kaikkien lapsuudelle.”

”En aio kertoa Jeanista ja minusta koskaan. Kukaan ei saa tietää, että häntä oli olemassakaan.” Romaani kertoo perheestä, johon muuttaa pieni vieras poika. Perheen pikkutytöstä Heidistä kasvaa Jean-pojalle huolehtiva ja rakastava isosisko. Vuosien kuluttua pojan biologinen äiti tulee ulkomailta ja vie Jeanin pois, ikuisiksi ajoiksi. Eikä asiasta puhuta sen koommin.

Lapsentunteella kirjoitettu

Kun Riitta Jalonen rohkeni antaa lapsen itsessään puhua, syntyi kaunis ja herkkä mutta surullinen tarina. Tunteen ytimessä on lämmin sisaruus, joka muuttuu hylkäämiseksi ja sanattomaksi tyhjyydeksi. Romaani on kunnianosoitus paitsi hänessä kytevälle herkälle tytölle, myös sijaislapsille ja sijaisperheille.

Kirjailija Riitta Jalosen uusimmassa romaanissa kuvataan sijaislapsen ja tämän sisaren tunteita.

Kirjailija Riitta Jalosen uusimmassa romaanissa kuvataan sijaislapsen ja tämän sisaren tunteita.

Se on samalla arvonanto lapsuudelle, kaikkien lapsuudelle, hän sanoo.

1960-luvulla vieraan lapsen ottaminen perheeseen oli luontevaa, Riitan isäkin oli ollut pienenä kasvattilapsi. Riitan perhe otti 2-vuotiaan pojan lämpimästi vastaan, ja isosiskon heittäytyi ilolla sisaruuteen ja läheisyyteen.

”Kun juoksen alas rinnettä notkelman suojaan, kohotan kädet korkealle ja liikutan niitä, Jean pitää siitä kun näkee minut isona lintuna, joka katoaa ja palaa, edestakaisin samaa liikettä niin kauan kuin jaksa olla lintu. Yhtäkkiä Jean nousee mättäältä, juoksee vierelleni toiseksi linnuksi, tai ehkä hän on lentokone, en ole varma, mutta jatkamme rinnatusten lentämistä, rinnettä alas ja rinnettä ylös, katoamme yhdessä notkelmaan ja palaamme takaisin niin että äiti näkee meidät.”

Kun Jalonen ryhtyi kirjoittamaan romaania, hän ei tarkoituksella kaivanut arkistoja eikä lukenut viranomaisraportteja.

Yhtä suuri arvo on kertoa, miltä lapsesta tuntuu. Halusin kirjoittaa kirkkaasti sen, mitä sisältäni tulee.

Lapsen vai vanhemman etu?

”Koin, että tuska oli kaksinkertaista.”

Romaanin Heidille ei kerrottu etukäteen sijaisveljen lähdöstä. Totuutta piti koota aikuisten puheista ja käytöksestä.

Kuulin kun äiti puhui puhelimessa Mamin kanssa. Mami on löytänyt suomalaisen miehen ja menee naimisiin. Sinä saat uuden kodin ja siitä miehestä tulee sinulle isä.

Jean ei puhu, istuu vain vieressäni. Ehkä hän on seurannut ajatustani ja mennyt edeltä Salon katolle, koska sieltä näkee paljon kauemmas kuin rappusilta.

Ihmeitä voi tapahtua. Äiti sanoi niin isälle sen puhelun jälkeen.

Mitä se tarkoittaa? Jean kysyy.

Että me saataisiin sinut omaksi pojaksi.

Minähän olen jo.

Niin olet, mutta kaikki eivät ymmärrä sitä.

Jeanin jaloista menee tunto. Nostan hänet syliin ja painelen jalkoja.

Kanna minut nukkumaan, Jean sanoo.”

Kirja pistää pohtimaan, kuka lapsen omistaa. Jean katoaa perheen elämästä vieraan naisen auton kyydissä. ”Jean istuu polviensa varassa ja katsoo takaikkunasta. Isä ja äiti tulevat vierelleni. Me seisomme siinä. Kenenkään käsi ei nouse vilkutukseen. Etuoven ikkuna on auki ja kuulen Mamin sanovan Jeanille, että pian sinä olet kotona, ja Jean huutaa minun koti on tuolla, minä nukun siellä.” Sisarusten erottaminen oli varauksetta toisiinsa kiintyneille lapsille kuin tuntematon ja odottamaton föhntuuli. Mitä tapahtui? Miksi? Johtuiko se kenties minusta? Mitä olisin voinut tehdä toisin…

Itse koin, että tuska oli kaksinkertaista: sekä omaa että surua siitä, millaista oli pois viedyllä pikkuveljellä, Jalonen muistelee lapsuuttaan.

Asia oli niin vaikea, että itse kukin käsitteli sitä, miten kykeni.

Veli kutsui vanhempiani isäksi ja äidiksi. Olimme 60-lukulainen perhe, jossa kaikki rakastivat häntä ja haavoittuivat.

”Yhtäkkiä isä pysäyttää lapion liikkeen ja antaa sen kaatua maahan. Isä menee polvilleen jäljellä olevan hiekan eteen, työntää käden hiekan sekaan ja kun vetää sen takaisin, rokottaa kädessään punaista lapiota.

Hän vilkaisee minua, pitelee yhä lapiota eikä tiedä mitä sille pitäisi tehdä.”

Äidinkin suru on sydäntä riipaisevaa:

”Äidistä näen molempien ajatukset ja ihmettelen, miten he saavat itsensä enää koskaan liikkeelle, he ovat niin paikoilleen jähmettyneitä, että voisin hakea sakset ja leikata heidät ääriviivoja myöten kuin paperinuket arkista.

Emme voi tehdä yhtään mitään, isä sanoo.

Ei tule sellaista aikaa joka nämä haavat kenestäkään parantaa, äiti sanoo ja alkaa itkeä.”

Riitan perheen tragedia on myös tätä päivää. Lasten huostaanottoja tehdään yhä enemmän ja sijaiskodeille on niin iso tarve, että niitä haetaan jo lehti-ilmoituksin. Lapselle perhehoito on useimmiten laitosta parempi vaihtoehto, mutta voisiko sijaishoitosopimuksia kehittää? Vaikka lastensuojelu on sitten 60-luvun parantunut, moni sijaislapsi kokee edelleenkin saman kohtalon: kiintyy sijaisperheeseen, mutta tulee temmatuksi lopulta takaisin vieraaksi käyneeseen biologiseen perheeseen. Onko sijoituksissa edelleenkään kyse lapsen vai vanhempien oikeudesta, joka tuntuu ”omistusoikeudelta”, kuten Jalosen kirjan nimi kertoo.

”Voidaan ottaa pois, älä kiinny!”

Lastensuojelulain mukaan sijaislasta palautettaessa biologisille vanhemmille ”on otettava huomioon lapsen kiintymyssuhde sijaisvanhempiin”. Käytännössä se tarkoittaa yleensä lapsen ja sijaisvanhempien yhteydenpitoa. Sijaislapsen adoptiokin on mahdollista, mutta harvinaista: adoptioita on tehty yleensä vasta, kun lapsi on täysi-ikäinen ja voi itse päättää asiasta.

Biologia määrittelee liian paljon lapsen oikeuksia. Jos lapsi tulee pienenä perheeseen, häneltä on kysyttävä mielipidettä ja kuunneltava sitä, Riitta Jalonen toteaa.

Sijaislapsen rooli perheessä voi kaiken kaikkiaan olla ristiriitainen: vanhempien hylkäämän lapsen tulee saada luottamusta ja kiintymystä sijaisvanhemmilta, joita saattaa varjostaa tieto lapsesta luopumisesta. Kun vanhemmat jakavat rakkautta omille lapsilleen, kokeeko sijaislapsi itsensä tasavertaiseksi?

”Biologia määrittelee liian paljon lapsen oikeuksia.”

Monet vanhemmat, kuten omatkin vanhempani, rakastavat sijaislasta täysillä. Vaarana on kuitenkin aina se, että vanhemmat alkavat nähdä lapsen edessä kyltin ”voidaan ottaa pois, älä kiinny”, Jalonen pohtii. Itse hän on tehnyt sovinnon asian kanssa. Syyllistämisen sijaan hän uskoo anteeksiantoon: kaikki osapuolet toimivat tuolloin parhaan ymmärryksensä mukaan.

Veli löytyi

Riitta Jalonen on kirjoittanut myös lastenkirjoja. Hän on tehnyt niistä sellaisia, jollaisia olisi itse halunnut lapsena lukea. Niihin on kirjoitettu isoja, näkymättömiä asioita pienten ihmisten maailmasta. Jälkeenpäin hän on huomannut kutoneensa useimpiin kirjoihinsa surun ja menetyksen teemoja.

90-luvun alussa kirjoitin kirjan Elisabet, nalle ja pikkuveli, jota ei ole. Siinä jo tajusin käsitteleväni tätä asiaa, tosin kuoleman kautta.

Hän luonnehtii joitakin tähän mennessä syntyneitä teoksiaan ”esikirjoiksi” Kuka sinut omistaa -romaanille. Se on omistettu pikkuveljelle, jonka kanssa hän eli monta lapsuusvuottaan veljelle, jota hän sai rakastaa. Jos aika olisi ollut toinen, Riitta ja pikkuveli olisivat hyvinkin saattaneet elää myös aikuisuutta rinnakkain. Toisin kuitenkin kävi siitäkin huolimatta, että Riitan äiti yritti aikoinaan saada yhteydenpitoa toimimaan.

”Minulla ei ole Jeanin osoitetta. Hänellä on meidän osoitteemme, mutta hän ei saa lähettää minulle edes postikortteja, koska Mamin mielestä poika on pidettävä erossa tytöstä ja tyttö pojasta, ainakin niin kauan kunnes he ovat vähän vieraantuneet toisistaan, liikaa kiintyneet.” Kun romaani viime kesänä valmistui, Riitta oli valmis kohtaamiseen. Hän lähti etsimään ulkomailla asuvaa veljeään kertoakseen elämästään, tunteistaan sekä pian painosta tulevasta kirjastaan.

Sitten tuli järkytys: sain kuulla hänen juuri kuolleen vaikeaan sairauteen. Myöhemmin kuitenkin helpotuksekseni tajusin, että olin ollut viimeiset ajat hänen lähellään kirjoittaessani meistä.

Riitta Jalonen aikoo lähettää romaanin pikkuveljensä leskelle.

Hän ei ymmärrä suomea, mutta riittää, että hän ymmärtää omistustekstistä, kenelle kirja on osoitettu.

Jalosen kirjoja on käännetty 14 kielelle.

Jalosen kirjoja on käännetty 14 kielelle.

Toimiva kirjailijapariskunta

Riitta Jalosen lastenkirjoille kuten romaaneillekin on leimallista herkkyys, jota ei voi olla huomaamatta kirjailijassa itsessäänkään.

Kohtalonani on ollut se, että kirjani syntyvät sisältä päin. Kun alan kirjoittaa, sisässäni leimuaa tuli. Kun kirjoitan tärkeää kohtaa, menetän muistini, sillä fiktiolla on oma muistinsa. Hän on työskennellyt faktan parissa toimittajana muun muassa Suomen Tietotoimistolla, mutta vaihtoi journalismin kokopäiväiseen kirjailijantyöhön 90-luvun alussa.

Jos minulta kysytään, mikä minusta on tehnyt kirjailijan, vastaan, että lapsuudenkokemus. Olen kerännyt materiaalia kirjoihini nuoresta lähtien.

Jalonen kokee itsensä eräänlaiseksi sivustakatsojaksi se on ominaisuus, joka ei anna aihetta pörhentelyyn, mutta luo tilaa itsensä näköisen elämän toteuttamiseen ja antaa sanomiselle syvyyttä. Sivustakatsojan roolin hän kokee heränneen teini-ikäisenä 70-luvulla, jolloin sairastui tuberkuloosiin ja joutui Kinkomaan parantolaan.

Nyt se aika ja kokemus tuntuvat hyviltä. Yleensäkin ihmisen on tärkeää ymmärtää, ettei koko elämää eletä lapsuudessa. Jos jonkun on oltava nuorena sivuraiteilla, ei se välttämättä tuhoa elämää. Se voi olla tilaisuus kasvattaa juuriaan rauhassa.

Riitta on ollut 40 vuotta naimisissa kirjailija Olli Jalosen kanssa. Pitkän avioliiton takeena on ollut se, että molemmat ovat antaneet toistensa ”säilyttää itsensä”, kuten Riitta kuvaa.

On ollut tärkeää, että tunnemme toistemme ammatit, mutta parisuhde on kestänyt näin kauan, koska emme ole tehneet avioliitosta työpaikkaa. Meillä ei ole tapana keskustella työn alla olevista kirjoista, emmekä lue toistemme keskeneräisiä tekstejä.

Edes valmiiden kirjojen analysointia ei Jalosilla harrasteta, mutta toki puolisoiden toisilleen antamalla palautteella on painoarvoa. Kun Olli oli hiljattain lukenut Kuka sinut omistaa -romaanin, hän totesi:

Tämä taitaa olla sinun paras romaanisi.

Kuka?

Riitta Jalonen

Asuu Hämeenlinnassa puolisonsa, kirjailija Olli Jalosen kanssa.
Perheeseen kuuluu myös aikuinen tytär.
Kirjoittanut 11 romaania ja 7 lastenkirjaa. Kirjoja on käännetty 14 kielelle.
Nauttii pitkistä kävelyistä luonnossa muistivihko ja kynä taskussaan.
Tykkää maailmalla matkustamisesta sekä Suomen Lapissa retkeilystä.
Työn alla Aatos ja Sofia-lastenkirjasarjan viimeinen osa, joka julkaistaan ensi syksynä.
Askaroi ajatuksissaan seuraavaa romaania ja lastenkirjaa 5-vuotisen taiteilijaprofessoriapurahan turvin.
Unelmana ”kirjoittaa niin kauan kuin elää”.

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »