Siirry sisältöön
Kulttuuri

Markkinahuvit, tivoli ja huvipuisto

18.06.2015 Anniina Mikama Anniina Mikama

Tivolihuvit ja lastensuojelutyö ovat pitkään kulkeneet käsi kädessä Helsingissä.

Koululaisten kesäloman alettua käydään monessa perheessä kädenvääntöä siitä, montako kertaa muksut pääsevät huvipuistoon. Vanhempien Facebook-keskusteluista paljastuu, että lapset vertailevat keskenään, kuka on päässyt käymään missäkin ja kuinka monta kertaa. Vanhempien onkin mietittävä, mihin rajat vedetään. Yksi ratkaisee lastenhoito-ongelmansa hankkimalla lapselleen koko kesän passin Särkänniemeen, toinen sanoo lastensa olevan tyytyväisiä, kun pääsevät edes kerran kesässä pyörimään härveleissä.

Lapsuudessani 1980-luvulla huvipuistossa käynti oli yksi vuoden suurimpia kohokohtia, eikä tullut mieleenkään kinuta, että sinne mentäisiin heti samana kesänä toistamiseen.

89-vuotias isoäitini ei ole koskaan huvipuistossa käynytkään. Tivolissa kyllä, mutta ei huvipuistossa, sellaisena kuin se nykyään tunnetaan.

Helsinkiin yritettiin 1900-luvun alussa moneen otteeseen perustaa pysyvää huvipuistoa, mutta hankkeen kaatoivat milloin viranomaiset, milloin vasemmisto, kirkko tai raittiusväki. Kevytmielistä huvittelua paheksuttiin voimallisesti, mutta on kansanhuveilla ollut puolestapuhujansakin. Ja vaikka isoäidin nuoruuden aikaiset tivolihuvit olivat kotikutoisuudessaan kaukana suuren maailman menosta, ohjelmatarjonta oli varsin monipuolista.

Huvipuisto kansalaisten kohtaamispaikkana

Jo vuonna 1843 oli useammillakin tahoilla virinnyt keskustelua koko kansan huvitusten tarpeellisuudesta. Innoituksen lähteenä oli Kööpenhaminan Tivoli, joka oli vastikään aloittanut toimintansa.

Zacharias Topelius kirjoitti Helsingfors Tidningarissa useaan otteeseen, että Helsinkiin tulisi perustaa kunnollinen ulkoilualue tai julkinen huvipuisto. Vuosisadan alussa kaupungin puistot olivat paremman väen paikkoja ja vain hienosto sai käyskennellä esimerkiksi Esplanadin puiston aidatulla nurmella. Topelius uskoi, että virkistävät vapaa-ajan harrastukset edistäisivät kansan siveellisyyttä ja sivistystä ja tasoittaisivat luokkaeroja.

Samanlainen idealistinen kansanvalistuksen aate oli taustalla myös Lontoon Vauxhallin Pleasure Gardenissa. Se tarjosi kaikille kansankerroksille tervehenkistä ajanvietettä, kuten kävelyretkiä raittiissa ilmassa, laadukkaita musiikkiesityksiä sekä mahdollisuuden katsella eksoottisia kasveja ja eläimiä.

Yksi ajan erikoisuuksista oli historiallisten tapahtumien elävöittäminen teatterin keinoin. Erikoistehostemiehet pääsivät hyödyntämään kaiken kekseliäisyytensä ja ulkoilmateatterin edut rekonstruoidessaan esimerkiksi Waterloon taistelun valtavine joukkokohtauksineen tai Vesuviuksen purkauksen. Jälkimmäisessä oli ilotulitteilla merkittävä rooli.

Suomen varhaisimmat huvipuistot olivat Surutoin puisto ja Hupila, jotka sijaitsivat Turussa 1800-luvulla. Helsingissä vastaavia pysyviä huvipuistoja ei ollut. Lähimmät korvikkeet olivat Kaisaniemen, Kaivopuiston ja Töölön ulkoilmaravintolat, joiden yhteyteen rakennetuilla näyttämöillä esiintyvät taiteilijat viihdyttivät asiakkaita. Pieni höyrylaiva liikennöi Eteläsataman ja Töölönlahden välillä ja pysähtyi Kaisaniemen ravintolan rannassa. Talvisin puistossa oli kelkkamäki.

Hesperian puisto Töölössä olikin jo pienimuotoinen tivoli, jossa oli tarjolla karuselliajoa, keilailua, biljardia, kilpailuja saippuoidulla tangolla kiipeämisessä ja pussijuoksussa sekä tanssit sitä varten rakennetulla tanssilavalla.

Sisäänkäynniltä ostettava lippu maksoi yhden markan, ja sillä pääsi kaikkialle puistoon. Tunnelmaa loivat värikkäät paperilyhdyt, ja yksinkertaisesta lautakojusta sai ostaa voileipiä, olutta, viiniä ja paloviinaa. Kun orkesteri aloitti soittonsa suuren rummun pamauksella, nuoriso rynnisti tanssilavalle kuin vasikat kesälaitumelle.

Toisinaan järjestettiin myös ilotulituksia, jotka olivat tuohon aikaan vaarallista viihdettä. Vuonna 1847 ilotulituksen valmistelu aiheutti tulipalon, joka tuhosi koko Hesperian silloisen ravintolarakennuksen. Ilotulitemestari Magiton nähtiin juoksevan tukka ja nuttu liekehtien Töölönlahteen, mutta hän ei onnistunut sammuttamaan itseään ajoissa, vaan kuoli myöhemmin palovammoihinsa.

“Humpuukia!”

Kunnon tytöt eivät menneet tivolin tanssilavalle, muistelee isoäitini Irja nuoruuttaan 1930-luvun Tampereella.

Tivoli saapui kesällä Ratinanniemeen, jossa talvisin käytiin luistelemassa. Kerran naapurin täysi-ikäinen nuori neiti otti 13-vuotiaan Irjan “esiliinakseen” tansseihin. Yksin hän ei näet uskaltanut mennä, vaikka mieli teki. Tanssimaan tytöt eivät loppujen lopuksi päässeet, vaan joutuivat seinäkukkasina lipittämään kolalimonadia, Pyynikin helmeä. Tyttöjä oli varoiteltu romaneista, joita pyöri tivolialueella aina erityisen paljon.

Salaa toivoin, että mustalaiset olisivat siepanneet minut mukaansa ja olisin päässyt seikkailemaan.

Korkeasta huviverosta huolimatta vielä 192030-luvuillakin lukuisat tivoliyrittäjät kiersivät markkinoita ja maatalousnäyttelyitä pystyttäen niiden oheen omat ohjelmatelttansa, karusellinsa, maailmanpyöränsä ja pelikojunsa. Yksi näistä oli jo vuonna 1888 toimintansa aloittanut Grönroos-Sariolan (myöhemmin Sariolan) suku. J.A.F. “Jaffu” Sariola päätti tehdä yhteistyötä pienempien tivoliyrittäjien kanssa ja kokosi ne Suomen Tivolin katon alle. Maata kierrettiin muulloinkin kuin kesällä, ja talvella tivolin teltat lämmitettiin kamiinoilla.

Isoäidin lapsuuden vasta itsenäistynyt Suomi oli vakavamielinen maa, jossa ylettömään ilonpitoon suhtauduttiin epäluuloisesti. Koko maailmaa piinasi lama, ja sisällissodan jäljiltä leskiä ja orpolapsia oli paljon. Rahat olivat tiukalla, eikä kovalla työllä ansaittuja vähiä pennosia tuhlattu kevytmielisiin hurvitteluihin.

Moni leski koulutti lapsensa pyykkäämisestä saaduilla rahoilla, muistelee isoäitini.

Vuonna 1935 joukko kansanedustajia teki eduskunnan sivistysvaliokunnalle lakialoitteen, jossa kovin sanankääntein vaadittiin kiertäville tivoleille toimintakieltoa maaseudun kylissä:

”Sellainen erittäin siveellistä pahennusta ja rappeutumista edistävä elinkeino on n.s. tivoli, johon nimitykseen kansan kielessä sisältyy m.m. karusellien, raha-automaattien, ampumatelttojen, erilaisten arpapöytien pitäminen, moottoripyörällä tynnyrissä ajaminen, mitä moninaisimpien silmänkääntötemppujen harjoittaminen, pelleäminen ja tanssiminen.”

Kaikenlaisen “humpuukin” uskottiin veltostuttavan lasten luonnetta ja pitävän “nuorten intohimot kuohuksissa”. Sivistysvaliokunta arveli, että tivoliin syydetyt rahat valuvat esiintyjien mukana ulkomaille. Se oli ehkä aiheeton huoli, koska huvivero oli peräti 50 prosenttia. Vero perustui keisarilliseen Armollinen asetus julkisista näytännöistä ja huvitilaisuuksista kannettavasta väliaikaisesta verosta -säädökseen vuodelta 1914.

Lisäksi Suomen Tivoli teki hyvää työtä tilittämällä puolet tuloistaan Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliitolle.

Mutta laki tuli kuitenkin voimaan 1937 ja kielsi tivolien toiminnan muualla kuin kaupungeissa ja kauppaloissa.

Karusellin paikkaa katsomassa

Suuren maailman tyylisen, pysyvän tivolin perustamista Helsinkiin ehdotti ensimmäisenä muuan Suomeen kotiutunut tanskalainen, Johan Heinrich Cohné, jolla oli kiertävä teatteriseurue. Kesällä 1912 hän ryhtyi neuvottelemaan Helsingin rahatoimikamarin kanssa saadakseen vuokrata Eläintarhan alueelta paikan kansanpuistolle eli tivolille. Eläintarhan urheilukentän takana oli sopiva maapala, joka kylläkin olisi pitänyt ensin ojittaa. Viranomaiset pohtivat aikansa, eivätkä lopulta antaneet lupaa hankkeeseen.

Seuraavaksi puuhaan ryhtyi joukko Helsingin silmäätekeviä, joihin kuuluivat muiden muassa lehtimies ja kaupunginvaltuutettu A. R. Frenckell, Helsingin Sanomien päätoimittaja Eero Erkko sekä kauppaneuvos Victor Ek. Kirjelmässään rahatoimikamarille he esittivät Hakasalmen ja Hesperian puistojen alueita vuokrattaviksi “kansan huvittelupuiston” tarpeisiin.

Huolellisesti perustellussa anomuksessa mainittiin, että Helsingissä oli huutava pula tasokkaista ajanvietteistä, ja lisäksi kaupunkilaisten elintavat kaipasivat kohennusta. Sunnuntaityön kieltämisen vuoksi työväestöllä oli enemmän vapaa-aikaa, mutta niukasti paikkoja, joissa viettää aikaansa. Kesäiltoina Helsingin keskustassa saattoikin maleksia sankoin joukoin orkesterimusiikin mukaansa tempaamia hummailijoita, jotka paremman puutteessa tekivät ilkivaltaa ja ajautuivat tappeluihin. Poliisivoimat olivat helisemässä.

Huvipuiston uskottiin tarjoavan hyvät puitteet hienostuneelle kanssakäymiselle ja yhteiskuntaluokkien välisille luonteville kohtaamisille. Huvittelun, tanssin ja rentoutumisen ohella pyrittiin tarjoamaan myös hengenravintoa, kuten konsertteja, urheilunäytöksiä sekä kansatieteellisiä kulkueita.

Jo Hesperian puiston parhaina vuosina 1880-luvulla oli Helsingissä nähty sekä eksoottisia eläimiä että ihmisiä, kuten värikkäästi pukeutuneiden, laulavien ja tanssivien Ashanti-heimolaisten karavaani Ghanasta. Hesperian toiminta oli päättynyt jo 1892, mutta se oli vielä kaupunkilaisten tuoreessa muistissa, minkä vuoksi se olisi luultavasti ollut hyvä paikka tivolille.

Suunnitelmat esiteltiin näyttävästi sekä Helsingin Sanomissa että Hufvudstadsbladetissa syyskuussa 1913. Idea sai heti ansaitusti huomiota, ja esimerkiksi nimimerkki Turkka kommentoi innostuneesti:

“Pääkaupunkimme alkaa jo olla suurkaupunki ja sen täytyy voida vastata sellaisen tarpeita.” Pitkänsillan toisella puolella huvipuisto nähtiin vain keinona riistää viimeisetkin pennoset työläisen taskusta. Sanomalehti Työmies tyrmäsi ajatuksen ja otsikoi Kun kansa huvittelee, se ei välitä valtioasioista. Markkinahuviako Helsinkiin?

Järjestäytyneen työväen nimittämä komitea laati päättäjille oman kirjelmänsä, jossa huvipuistoa vastustettiin jyrkästi. Työväenliike ja raittiusväki halusivat suojella eritoten nuorisoa huvipuiston sekä vastikään muotiin tulleiden elävien kuvien paheellisilta vaikutteilta. Niin hanke kuopattiin jälleen vuosikymmeniksi.

Lasten Päivästä Linnanmäkeen

Sotien jälkeen maata alettiin rakentaa vauhdilla uudelleen ja perheenäidit lähtivät ansiotyöhön. Entisenlaiset perhesiteet höltyivät, nuoriso vietti aikaa kahviloissa, elokuvissa ja iltamissa ja oli vaarassa joutua hunningolle. Pulavuosina kauppojen hyllyjen ammottaessa tyhjyyttään kansan huvittelunhalu oli suurimmillaan.

Ankean arjen vastapainoksi kaivattiin kipeästi kepeää viihdettä ja pieniä ylellisyyksiä, ja molempia tarjoavasta Lasten Päivän juhlaviikosta vuonna 1945 tuli menestys. Hyväntekeväisyystoiminta Lasten Päivien nimellä oli alkanut jo 1920-luvulla erilaisten yhdistysten voimin, ja vuonna 1932 Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliitto tuli mukaan toimintaan.

1945 lastensuojeluyhdistykset järjestivät yhteisvoimin Helsingissä viikon mittaisen tempauksen, jolla kerättiin varoja lastensuojelutyöhön. Ohjelmaa oli monenlaista: elokuvateatteri Rexissä pyörivät Disneyn piirroselokuvat Lumikki ja Pinocchio, Suomen Kansallisteatterissa järjestettiin tanssinäytös ja Helsingin Työväentalossa lastenjuhlat. Huvikentällä Messuhallin ja Olympiastadionin kupeessa oli karuselli ja maailmanpyörä, ongintaa, myyntikojuja ja kaikista suurimpana houkutuksena kahvia! Sitä korvikkeeseen kyllästyneet aikuiset jonottivat kuin nykyteinit Starbucksilla, vaikka kupillinen maksoi peräti 40 markkaa. Vain jono arpajaiskojulle oli vieläkin pidempi, sillä Helsingin Sanomat oli mainostanut, että palkintona oli “2 500 kiloa oikeaa pakanamaan kahvia”.

Seuraavana vuonna Lasten Päivän viikko järjestettiin samalla konseptilla, joka oli osoittautunut kaikin puolin menestykseksi. Suomen Tivoli toi messukentälle radioautoradan, maailmanpyörän ja muita laitteita. Tarjolla oli myös jäätelöä ja karamelleja, joita Valio ja Fazer olivat valmistaneet erikoisluvalla hankitusta sokerista.

Esiintyjinä oli tuttuja suosikkeja, kuten Ella Eronen, Georg Malmstén ja Suomisen perhe –elokuvien lapset Olli ja Pipsa eli Lasse Pöysti ja Maire Suvanto. Mukana oli myös lahjakas nuori taikuri Solmu Mäkelä, josta sittemmin tuli Linnanmäen maineikas tähti.

Kiinteän huvipuiston idean keksijänä pidetään everstiluutnantti Einari Haltiavuorta, joka oli mukana Lasten Päivän järjestelytoimikunnassa. Hän ryhtyi sotilaallisella päättäväisyydellä kehittämään ja visioimaan kansainvälisen tason huvittelukeskusta. Loppujen lopuksi Suomen ensimmäistä huvipuistoa ei rakennettu vehreän puiston keskelle eikä meren äärelle, vaan karulle kalliolle kantakaupungin pohjoispuolella.

Vesilinnanmäki tunnettiin paikkana, jossa laitapuolen kulkijat vetelehtivät pulloineen. He joutuivat muuttamaan muualle, kun kallionlakea alettiin kiireellä tasoittaa huvilaitteita, sirkustelttaa ja tanssilavaa varten. Huvipuistolla oli matkan varrella monta työnimeä; sitä kutsuttiin Lasten Päivän huvikentäksi ja Lasten Paratiisiksi, ja viralliseksi nimeksi olivat ehdolla Vesikukkula, Alppipuisto ja Alppila. Kun huvipuisto sitten avattiin juhlayleisölle 27. toukokuuta 1950, sen nimi oli Linnanmäki.

Kun tenavat tänä kesänä vaativat päästä kolmannen kerran Lintsille, voit selittää heille, miten kallista lystiä se on ja yrittää saada heidät innostumaan ennemmin vaikka käpylehmistä. Tai sitten voit ajatella mielessäsi tätä Wiipurin Sanomien kirjoitusta lokakuulta 1898:

“Kun maaseutunuorison tuhlaawaisuudesta ja liiasta huwihalusta ruwetaan saarnailemaan alituiseen siitä syystä, että nämät kerran tai pari wuodessa antavat riemun riemulta maistaa, niin jo tuossa hywänkin tekee moisille ulkokullaisille huutamaan, että “suu kiinni! Kyllä olet itsekin ollut nuori ja elämänhaluinen ja toiworikas, eikä se sinunkaan suusi kippuraan mennyt, kun neitosi maljan joit ja annoit ilosi ilmoille lemahtaa!”

Linnanmäki jakoi viime vuoden tuloksestaan ennätykselliset 3,9 miljoonaa euroa lastensuojelutyölle. Tavoite kaudelle 2015 on 4,1 miljoonaa. (Lue aiheesta lisää sivulta 2!)

>Asmo Alho: Helsinki ennen meitä: vanhojen kuvien kertomaa. Otava 1962
Judith Flanders: Consuming Passions: Leisure and Pleasure in Victorian Britain. HarperPress 2006.
HS 100 vuotta sitten. Helsingin Sanomat 29.9.2013.
Sven Hirn: Kaiken kansan huvit: tivolitoimintaamme 1800-luvulla. SKS 1986.
Heikki Nevala: Silmänkääntäjiä, konstiniekkoja ja loihtutaiteilijoita: Taikurien vaiheita Suomessa 1800-luvulta 1960-luvulle. SKS 2011.
Marko Paavilainen: Ristiaallokosta lapsen oikeuksiin: Lastensuojelun yhteistoiminnan historia. SKS 2013.
www.carouselmuseum.com

Markkinat karnevaalit suomalaisittain

Keskiajalta aina 1800-luvulle asti markkinat olivat Suomessa tärkeä kaupankäynnin muoto ja ne tarjosivat samalla harvinaisen tilaisuuden huvitteluun niin maalla kuin kaupungeissa. Markkinat houkuttelivat paikalle myös kiertäviä esiintyjäseurueita ja tivoliyrittäjiä ulkomailta asti.

1800-luku oli tivolin ja sirkustaiteen kulta-aikaa. Tuolloin Suomessakin saatiin nähdä lukuisia kansainvälisiä tähtiesiintyjiä, kuten Persian šaahin hovitaikuri Muhamed Ismail. Matkallaan Tukholmaan ja Pietariin taiteilijat poikkesivat matkan varrella Turussa, Helsingissä tai Viipurissa ja joskus kauempana sisämaassakin.

Tavalliselle kansalle markkinat olivat harvinainen tilaisuus joutenoloon ja huvitteluun, mikä usein johti liialliseenkin riehaantumiseen, humaltumiseen ja tappeluihin. Laatokka-lehti kirjoitti vuonna 1910 puukkotappelusta Energia-nimisen sirkusseurueen ja paikallisen jengin välillä:

”Siinä kahakassa sai itse sirkuksen johtaja kangesta päähänsä ja rewolwerin kuulan oikeaan ja puukoniskun wasenpaan olkapäähänsä sekä joukon muita pienempiä wammoja. Hyökkääjistä kuului jääneen useita tunnottomassa tilassa taistelutantereelle, mutta saiko kukaan kuolemaniskun, on vielä tuntematointa.”

“Talosta viissain mies markkinnaan, vahvin myllyyn”, sanoo vanha sananlasku, mutta välillä se on tainnut mennä toisinpäin. Viranomaisilla oli täysi työ pitää kurissa markkinaväkeä, joka kerran pari vuodessa sai villiintyä karnevaalitunnelmasta ja siinä samalla päästellä höyryjä ulos koko vuoden edestä

Mikä ihmeen karuselli?

Sana garosello on espanjaa ja tarkoittaa pientä sotaa. Tällä nimellä eurooppalaiset ristiretkeläiset kutsuivat peliä, jota arabit ja turkkilaiset 1100-luvulla pelasivat hevosella ratsastaen. Ratsastajat heittelivät toisilleen hajustetulla vedellä täytettyä savipalloa, ja pelin häviäjä oli se, joka sai pallon sisällön päälleen. Mämmikouran tunnisti tuoksusta vielä päiväkausia myöhemmin.

Ristiretkeläiset toivat pelin mukanaan Eurooppaan ja kehittivät karusellista oman versionsa osaksi turnajaiskisoja. Siinä ratsastajat yrittivät täydessä laukassa siepata peitsellä tai miekallaan nauhoin koristeltuja pieniä renkaita.

Nuorimmat aloittivat harjoittelun laitteella, joka muistutti jo melko paljon meidän karusellina tuntemaamme huvilaitetta. Sen pyöreällä lavalla nuoret ritarialokkaat ratsastivat jalattomilla puuhevosilla.

Aatelisten leikkien innoittamana myös tavallinen kansa alkoi rakentaa karuselleja, jotka olivat erityisesti naisten ja lasten huvia. Niiden pyörittäminen tapahtui hevosen tai muulin voimalla aina 1800-luvun loppupuolelle asti, jolloin esiteltiin ensimmäiset höyrykoneella toimivat karusellit.

Haarniskoidun ritarin kadotessa historian hämäriin sotaleikeistä tuli pelkkää sirkushuvia. Ruotsin ja Venäjän hoveissa järjestettiin turnajaisten kaltaisia taitoratsastusnäytöksiä.

1760-luvulla Pietariin rakennettiin suuri amfiteatteri karuselliratsastuskisoja varten. Kyseessä oli seurapiiritapahtuma, johon pukeuduttiin loisteliaasti ja jota itse keisarinna Katariina Suuri tuli katsomaan. Myös Drottningholmin karusellinäytökset Tukholmassa houkuttelivat laajan kansanjoukon katsomaan, kuinka kuningas ja aatelisto kilpailivat sekä ratsastustaidossa että asekäden tarkkuudessa. Maaleina käytettiin “turkkilaisten päitä”, joihin oli tarkoitus osua.

Karuselliratsastus oli myös sirkusten vakio-ohjelmistoa aikana, jolloin kauniit hevoset ja niillä ratsastavat uskalikot olivat sirkuksen suurin vetonaula.

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »