Siirry sisältöön
Kasvu

Yusuf Mohamed koki, ettei hänellä ollut merkitystä kunnes elämä vihdoin muuttui

04.03.2019 Sanni Saarinen Sanni Saarinen

Yusuf Muhammed

Turun kaupunki rahoittaa Yusuf Mohamedin Anna mahdollisuus -hanketta, joka auttaa maahanmuuttajanuoria työllistymään.

Yusuf Mohamedin oma nuoruus auttaa häntä ymmärtämään syrjäytymisvaarassa olevia maahanmuuttajia. Hän ei kiistää vastuutaan, mutta pitää suurimpana syynä nuoruutensa ongelmiin osattomuutta. ”Jos yhteiskunta sulkee ovensa, nuorten on etsittävä tiensä muualta ja rikollisuus kasvaa.”

Kun Yusuf Mohamed oli parikymppinen, hänen somalialaiset vanhempansa ihannoivat uutta kotimaataan Suomea, joka oli antanut turvapaikan ja koulutuksen heidän lapsilleen.

Mutta Mohamedista Suomi osoitti joka päivä, ettei hän kuulu tänne. Suomalaisille varatut mahdollisuudet eivät olleet muualta tulleita nuoria varten.

Tunsin, ettei minulla ja olemassaolollani ole merkitystä täällä. Minusta kasvoi turhautunut ja vihainen nuori.

Tuolloin hän oli vailla opiskelupaikkaa ja työtön, ongelmissa viranomaisten kanssa ja ilman luottotietoja.

Mohamed eli onnellisen lapsuuden Mogadishussa. Hän kipitti Koraani-koulusta isänsä sekatavarakauppaan, josta nappasi mukaansa mehukkaan mangon tai tikkarin. Kotona odottivat äiti ja mummo. Iltapäivät hän leikki pihalla naapuruston lasten kanssa. Asuinalue oli köyhä mutta eloisa.

Kun Mohamed oli 8-vuotias, kaikki muuttui.

Arki jatkui näennäisesti samana, mutta tunnelma oli toinen. Ennen kaduilla jutelleet ja laulaneet ihmiset kulkivat pälyillen.

Ensin pakenivat korttelin varakkaimmat. Kun sotilaat syrjäyttivät lähiöpoliisit, myös Mohamedin perhe pakeni Etiopiaan. Perhe ei voinut jäädä sinnekään, sillä pakolaislapset eivät päässeet kouluun, eikä maasta löytynyt taloudellisia edellytyksiä elämälle.

Mohamedin isoveli oli lähtenyt turvapaikanhakijaksi Suomeen, ja kahden Etiopian-vuoden jälkeen perhe saapui tänne perheenyhdistämisen seurauksena.

Suomi oli kuin toinen, outo planeetta. Naapuri näki äidin pesevän pyykit käsin ja näytti pesutuvan sekä opetti kerrostaloelämän säännöille kuten, ettei nurmikolla voi pyöräillä.

Mohamedit olivat Turun kupeessa sijaitsevan Jäkärlän lähiön ainoa maahanmuuttajaperhe. Syksyllä 11-vuotias Mohamed aloitti Turun keskustassa maahanmuuttajalasten valmentavan luokan, jossa kielitaito karttui. Opintojen ohessa tutustuttiin suomalaiseen elämäntapaan ja yhteiskuntaan: käytiin museoissa ja pulkkamäessä. Mohamed oli haltioissaan ja nautti uudesta elämästä.

Luokalla oli lapsia eri puolilta maailmaa, mutta meillä oli sama kohtalo. Olimme kaikki jättäneet kotimaamme ja ulkopuolisia Suomessa. Yhteenkuuluvuuden tunne oli vahva, osa heistä on yhä läheisiä ystäviäni.

Vanhempien elämänpiiri oli pieni. He eivät saaneet töitä, ja yhteydet suomalaiseen yhteiskuntaan jäivät ohuiksi.

Äiti oli kotiäiti jo Somaliassa. Vaikka isältä oli amputoitu käsi, pystyi hän toimimaan kauppiaana. Suomessa hänen vammansa taakse ei nähty, vaikka hän on älykäs mies.

Silti vanhemmat olivat kiitollisia: Suomi oli antanut heille paljon, joten sitä ei sopinut kritisoida. Kiitollisuus teki vanhemmat nöyriksi ja he odottivat lapsiltaan samaa asennetta.

Jos jälkikasvulla oli esimerkiksi vaikeuksia koulussa, vanhemmat uskoivat sen johtuvan lapsista ja vaativat opiskelemaan lujemmin. He muistuttivat Suomen antaneen mahdollisuudet, jotka olisi syytä hyödyntää.

Valmentavan luokan jälkeen Mohamed aloitti yläasteen Luostarivuoren koulussa. Käsitys Suomesta muuttui.

Mohamed oli luokkansa ainoa musta poika, ja koko koulussa oli vain neljä maahanmuuttajaa.

Silloin olin yksin. Yläaste oli elämäni pahinta aikaa.

Jos Mohamedille valmentavalla luokalla huudeltiin, loukkaukset eivät tuntuneet kohdistuvan häneen vaan porukkaan. Joukossa oli helppo pitää puolensa ja sanoa takaisin.

Satunnaiset herjat pystyi laittamaan normaalin suunsoiton piikkiin olihan sellaista tapahtunut Somaliassakin, mutta vähättelyltä ja halveksunnalta oli mahdoton sulkea silmät.

Minulle osoitettiin joka päivä kymmenin tavoin, etten kelpaa, että olen viallinen ja ettei minua haluttu Suomeen. Katkeroiduin: enhän minä ollut valinnut Suomea.

Ruuhkabussissa kukaan ei istunut Mohamedin viereen, kesätyöpaikkoja haettaessa hän jäi aina ilman ja ostoskeskuksessa vartija ilmestyi heti kintereille.

Opettaja vähätteli. Historian tunneilla opiskeltiin vain valkoisen Euroopan historiaa. Opinto-ohjaaja muistutti tulevaisuuttaan pohtivalle pojalle Suomen ”tarvitsevan työvoimaa”, ja osa opettajista teki Mohamedille alentavia älyllisiä testejä luokan edessä.

Mutta äidinkielen ja liikunnan opettajat uskoivat Mohamediin.

Yläaste oli elämäni pahinta aikaa.

Ilman heitä yläaste olisi jäänyt kesken, mutta sain päästötodistuksen rimaa hipoen.

Kulttuurierotkin vaikeuttivat sopeutumista. Mohamed oli oppinut vaikkapa jalkapallon olevan ennen kaikkea hauskanpitoa, mutta suomalaiskentällä peliin suhtauduttiin vakavuudella. Harrastus tyssäsi siihen.

Mohamed aloitti ammattikoulussa maanmittauslinjalla ja muutti asumaan kavereidensa kanssa Varissuolle, Turun kansainvälisimpään lähiöön. Vanhempia ei enää pidetty ajan tasalla koulun edistymisestä, ja poika sai poissaolojen vuoksi potkut.

Varissuolla monet maahanmuuttajanuoret painivat samojen ongelmien kanssa kuin Mohamed ja saivat tukea toinen toisiltaan. Ongelmat paisuivat, ja ulkopuolisuus näyttäytyi välinpitämättömyytenä.

Katkeroiduin: enhän minä ollut valinnut Suomea.

Olimme hukassa mutta ulospäin röyhkeitä. Kuuntelimme räppiä ja olimme kovaäänisiä. Meitä oli paljon ja meillä oli liikaa aikaa. Eihän siitä voi seurata hyvää.

Mohamed sai vain satunnaisia työkeikkoja laivasiivoojana. Ne veivät oikeuden sosiaalietuuksiin, mutta eivät tuoneet elantoa. Koska hän ei tuntenut sosiaalijärjestelmää, liikaa maksetut tuet päätyivät moninkertaisina takaisinperintään.

Osa nuorukaisista ajautui pikkurikollisuuteen. Yöelämässä syntyi tappeluita, joita käsiteltiin käräjillä. Nuorilla ei ollut varaa maksaa sakkoja, muttei niistä voinut puhua vanhemmillekaan. Maksamattomat sakot menivät ulosottoon, johtivat velkakierteeseen ja veivät luottotiedot.

Koska asuntoa oli vaikea saada, monet nuoret asuivat samassa osoitteessa. Naapurit valittivat melusta, ja isännöitsijä uhkasi häädöllä.

Maahanmuuttajanuoret leimattiin aggressiivisiksi sosiaalipummeiksi. Olimme vaikeuksissa viranomaisten kanssa, mutta kukaan ei ollut puolellamme tai edes selittänyt, miten systeemi toimii.

Koska Somaliassa on tärkeää kunnioittaa vanhempia, Mohamed salasi vaikeudet vanhemmiltaan, jottei aiheuttaisi häpeää.

Joka perjantai hän osallistui rukoukseen moskeijalla ja vietti pyhäpäivät vanhempiensa luona parhaimpiinsa pukeutuneena.

Vanhemmilla oli aavistuksensa, muttei keinoja auttaa. He tunsivat vielä poikaansa huonommin suomalaisen yhteiskunnan toimintatavat, eikä kielitaito riittänyt byrokratiasta selviytymiseen.

Jossain vaiheessa Mohamed havahtui: kaveriporukassa meni liian lujaa, eikä hänellä ollut enää elämässä mitään menetettävää. Hän tajusi tarvitsevansa etäisyyttä ja muutti Hankoon toukokuussa 2008 täytettyään 23 vuotta.

Se oli yksi hänen elämänsä parhaista päätöksistä.

Hangossa kaikki oli kaunista. Aurinko paistoi, linnut lauloivat ja töiden jälkeen grillattiin. Pienelle paikkakunnalle oli helppo sopeutua.

Korjasin laitureita ja olin töissä kaupan kassalla. Pääsin yhteisöön mukaan ja sain uuden näkökulman suomalaisiin. Elämä oli rauhallista, mikä teki hyvää.

Hangossa ulosottoviraston virkailija selitti juurta jaksaen ulosoton, veronmaksun ja sosiaalijärjestelmän toimintaperiaatteet. Laskuille tehtiin takaisinmaksusuunnitelma.

Mohamed alkoi käydä kuntosalilla, pelata jalkapalloa ja tutustua suomalaisiin. Kun arki asettui uomiinsa, kiukku hellitti otettaan.

Koin, että elämässä on sittenkin mahdollisuuksia. Olin vuosia vihaisena miettinyt, miksei minua hyväksytä, mutta Hangossa mietin, miten elämästä tulisi hyvää.

Mohamed oli luullut kaikkien suomalaisten elävän yltäkylläisyydessä, mutta nyt hän tapasi suomalaisia, jotka tekivät samoja töitä samalla palkalla kuin hän.

Hän alkoi matkustaa, mikä avarsi näkemyksiä. Isä oli aina hokenut Suomen antamista hyvistä mahdollisuuksista ja Mohamed havahtui ymmärtämään asian.

Suomi ei ole tasa-arvoinen, mutta täällä on hyvät edellytykset luoda hyvä elämä. Omilla valinnoilla voi vaikuttaa paljon.

Yusuf Muhammed

Jamila käy kansainvälistä koulua, joka on suvaitsevainen.

Kaksi vuotta myöhemmin Turkuun palasi muuttunut mies. Hän sai heti telakalta töitä, ensin tosin osa-aikaista. Mohamedista tuntui kuin hän olisi voittanut lotossa. Pitkä toimettomuus ja tuilla eläminen olivat vihdoin ohi.

Mohamed tapasi nuoruuden tuttavansa, suomalaisen Marian, joka työskentelee hammashoitajana. Pari rakastui, ja imaami piti hääseremonian Mohamedin vanhempien kotona. Marian tuolloin 3-vuotiaasta tyttärestä Jasminista tuli Mohamedille läheinen.

Vuosi häiden jälkeen syntyi Jamila. Se oli Mohamedin elämän onnellisin päivä. Hän huomasi, miten hyvin suomalainen terveydenhoito toimii, ja se lisäsi entisestään luottamusta yhteiskuntaan.

Sydämessäni olen somalialainen, mutta olen osa suomalaista yhteiskuntaa. Tiedän, miten täällä eletään, osaan pelisäännöt ja koen osallisuutta.

Mohamed perusti viime syksynä Anna mahdollisuus -hankkeen. Se edistää maahanmuuttajanuorten työllistymistä tarjoamalla työhön ja koulutukseen liittyvää neuvontaa, ohjausta ja kannustusta. Hän johtaa hanketta ja työskentelee lisäksi logistiikka-alan yrityksessä neljänä iltana viikossa.

Perjantaisin Mohamed käy moskeijassa, ja iltapäivät hän pyrkii viettämään lasten kanssa. Jasmin, 12, harrastaa karatea, ja Jamilaa, 7, kiinnostaa voimistelu. Tyttöjen lapsuudessa Mohamed näkee paljon samaa kuin omassaan: lasten leikit, pelit ja huolettomuus ovat kaikkialla samat.

Mohamed puhuu Jamilan kanssa somalia, mutta pitää kulttuurien tasapainoa kasvatuksessa tärkeänä.

Suomessa on hyvät edellytykset luoda hyvä elämä.

Somaliassa koko kylä kasvattaa lasta ja naapureista pidetään huolta. Suomessa yksityisyyttä arvostetaan enemmän, mutta ihmisten rehellisyys on hienoa.

En voi tuputtaa vain somalialaisia arvoja: mehän elämme Suomessa. Haluan tyttäreni silti tuntevan myös synnyinmaani omakseen.

Jamila käy Varissuon monikulttuurisen lähiön kansainvälistä koulua, vaikka perhe asuu muualla.

Olin koulun ainoa erilainen, enkä halua tyttärelleni samaa kohtaloa. Kansainvälinen koulu on suvaitsevainen.

Suomessa tasa-arvoon on yhä matkaa. Avointa rasismia on vähemmän, mutta syrjintä on pesiytynyt näkymättömänä rakenteisiin.

Mohamed oli aikoinaan telakan ensimmäinen musta työntekijä, kun maahanmuuttajia näkee nyt monissa työpaikoissa. Mutta edelleen asunnonvälittäjien naama venähtää, kun puhelimessa hyvää suomea puhunut ihminen osoittautuu ulkomaalaistaustaiseksi.

Mohamed uskoo, että Jamilakin joutuu todistelemaan kelpaavuuttaan ja ponnistelemaan etnisiä suomalaisia enemmän. Mohamedista tänne tuleville pitää antaa mahdollisuus, sillä Suomi tarvitsee monenlaista osaamista.

Eivät pakolaiset ole turistimatkalla. Heillä on ollut hyvä elämä, jonka he ovat joutuneet pakon edessä jättämään.

Mohamed tietää, että jos yhteiskunta sulkee ovet, ihmisen on etsittävä paikkansa sen laidalta tai ulkopuolelta. Se ei ole kenenkään etu.

Kuka?

Yusuf Mohamed

Syntyi Mogadishussa 15.5.1985.

Asuu perheineen Turussa.

Viikon tärkeimmät päivät ovat sunnuntai, jolloin perhe syö yhdessä Mohamedin valmistaman lammas- tai kalalounaan sekä perjantai, jolloin muslimiyhteisö kokoontuu moskeijaan.

Haaveilee vanhemmalla iällä paluusta Somaliaan ja tietotaitojensa käytöstä maan kehityksen edesauttamiseen.

Rentoutuu kävelemällä luonnossa ystävien kanssa.

 

Apua kotoutumiseen

Turun kaupunki rahoittaa Yusuf Mohamedin perustamaa Anna mahdollisuus -hanketta, joka pyrkii auttamaan maahanmuuttajanuorten työllistymistä.

Maahanmuuttajien työttömyysprosentti on moninkertainen kantasuomalaisiin verrattuna. Mohamedista työllistymisongelma johtuu syrjivistä rakenteista ja maahanmuuttajien työelämään liittyvien tietojen puutteesta.

Jo ulkomaalainen nimi vaikeuttaa työhaastatteluun pääsyä ja musta ihonväri tekee siitä vielä vaikeampaa.

EU:n viime syksynä toteuttama tutkimus mustaihoisten asemasta osoittaa ihonvärin aiheuttavan kaikille elämän osa-alueille ulottuvaa rasismia. Suomi oli tutkimuksen mukaan mustia eniten syrjivä maa. Täällä 63 prosenttia mustaihoisista ihmisistä oli kokenut rasistista syrjintää viime vuonna, kun vastaava luku Isossa-Britanniassa oli 21.

Monilla maahanmuuttajilla on kantasuomalaisia vähemmän tietoa työnhausta, koulutusmahdollisuuksista tai heiltä puuttuvat verkostot.

Myös toisen sukupolven Suomessa syntyneillä maahanmuuttajanuorilla on ongelmia: heidän vanhemmiltaan puuttuu tietoa ja keinoja tukea lapsiaan koulutusvalinnoissa tai työllistymisessä.

Myös Abdul Haq Mangalin viime vuonna Jyväskylän yliopistossa tekemä pro gradu -tutkimus osoittaa toisen sukupolven maahanmuuttajien heikon aseman työelämässä.

Jos nuori ei osaa itse etsiä tietoa, hän jää tyhjän päälle. Mohamed uskookin maahanmuuttajanuorten tarvitsevan ennen kaikkea tukea omien mahdollisuuksiensa kartoittamisessa. Jos ihmiseltä puuttuu usko omaan osaamiseen, on vaikea onnistua.

Nuorilta voi puuttua perustietoja kuten miten CV tehdään tai tietoa esim. rakennusalalla tarvittavista turvallisuuskorteista. Joskus käydään läpi työhaastattelutilannetta.

Hankkeen asiakkaista noin puolet on löytänyt palkkatyötä pääasiassa logistiikka- ja rakennusalalta. Mohamedista maahanmuuttajat saavat heikosti ääntään kuuluviin. Kuitenkin juuri he tietävät parhaiten, millaista tukea maahanmuuttajat tarvitsisivat kotoutuakseen Suomeen hyvin.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »