Siirry sisältöön
Kasvu

Joni Valkila auttaa uskontojen uhreja

13.02.2015 Tuija Siljamäki Eeva Rista

Joni Valkila auttaa uskontojen uhreja. Lapsuutensa hän eli Jehovan todistaja -perheessä.

Maailmanloppu ei tullutkaan vuonna 1975 niin kuin Jehovan todistajien ennustusten mukaan olisi pitänyt. Joni Valkila syntyi vuosi ennen sitä. Nyt hän auttaa työkseen uskonnollisten yhteisöjen satuttamia.

Ei tullut harmagedonia, kuten sitä Jehovan todistajien yhteisössä nimitetään. Pelko ei kuitenkaan loppunut siihen. Itse asiassa yhteisön johtajat näkivät lopun merkkejä kaikkialla ja saarnasivat ihmiskunnan tuhon olevan yhä lähempänä. Niitä saarnoja Joni Valkila kuuli pienestä pitäen kuutisen tuntia joka viikko.

Joni, Jehovan todistaja kolmannessa polvessa, pelkäsi harmagedonia enemmän kuin mitään, ihan niin kuin muutkin yhteisön lapset. Jehovan todistajat uskovat, että vain ”merkityt” pääsevät jumalan valtakuntaan ja muut, ”pahat ihmiset”, tapetaan.

Joni halusi pienenä päästä paratiisiin leikkimään leijonien ja pandakarhujen kanssa.

Omasta kohtalostaan ei koskaan voinut olla varma, koska olihan sitä syntiä tullut tehtyä.

Elämä uskonnollisessa yhteisössä saattoi olla mukavaakin. Oli kavereita ja lämmintä yhteisöllisyyttä. Jumala ei näyttäytynyt pelkästään Vanhan testamentin kertomusten julmana ja ankarana hahmona, koska hän halusi muuttaa maailman paratiisiksi. Sinne Joni halusi pienenä päästä leikkimään leijonien ja pandakarhujen kanssa.

Me kuviteltiin, että tiedämme, kuinka asiat ovat ja että olemme tosi etuoikeutettuja. Meillä oli muiden Jehovan todistaja -nuorten kanssa hauskaa yhdessä.

Jonista tuli innokas ”tienraivaaja” alle 16-vuotiaana. Hän osallistui monenlaisiin yhteisön talkootöihin, kuten valtakunnansalien rakentamiseen, ja ajatteli, että ehtisi vielä jännittäviin seikkailuihin lähetystyöntekijänä Afrikassa ennen lopun tuloa. Lähetystyötä hän harjoitteli saarnaamalla pakolaisille Malmin pakolaiskeskuksessa.

Ikäväksi ja painajaismaiseksi elämä muuttuu silloin, kun usko loppuu. Jos kasvaa yhteisössä, ei anneta muita vaihtoehtoja kuin olla jäsen ja noudattaa normeja. Tilanteesta ei ole mitään ulospääsytietä.

Kuin Pohjois-Koreassa

Joni Valkila laati toissa vuonna yhteistyössä Jari-Pekka Peltoniemen kanssa selvityksen lapsiasiavaltuutetulle lasten oikeuksien toteutumisesta Jehovan todistajissa. Selvitys nosti esiin useita epäkohtia kuten pelottavalle materiaalille altistamisen, ovelta ovelle -työhön pakottamisen, varhaisiin avioliittoihin painostamisen ja alaikäistenkin karttamisrangaistukset.

Edellinen lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aula ja oikeusministeri Anna-Maja Henriksson tapasivat Jehovan todistajien johtoa, mutta tapaamiset eivät johtaneet mihinkään toimenpiteisiin.

Niiden, jotka eivät tunne yhteisön toimintaa, on vaikea kuvitella, kuinka se toimii. Kun jotain organisaatiota kohtaan esitetään julkisuudessa kritiikkiä, tavallisesti reagoidaan ryhtymällä toimiin. Aletaan selvittää, onko kritiikkiin aihetta ja mitä voidaan tehdä toimintatapojen muuttamiseksi. Jehovan todistajien johto vain totesi, ettei ongelmia ole.

Johtiko julkisuudessa esitetty kritiikki minkäänlaiseen kuohuntaan yhteisön sisällä?

Koska Jehovan todistajat on hyvin autoritäärinen yhteisö, rivijäsenillä ei ole mitään mahdollisuutta esittää kritiikkiä johtoa kohtaan. Kuohuntaa? Se olisi yhtä mahdollista kuin Pohjois-Koreassa. Jehovan todistajien sisäinen oikeusjärjestelmä rankaisee kritiikin esittäjää.

Oikeuskomiteat toimivat suljettuna järjestelmänä yhteiskunnan oikeusjärjestelmän sisällä. Johdon toimintaohjeet ovat salaisia. Kuulusteluihin voi joutua kuka tahansa yhteisön jäsen, ja komiteat katsovat voivansa rangaista myös lapsia.

Kaksoiselämää

Epäilys hiipi Joni Valkilan mieleen pikku hiljaa noin 16-vuotiaana. Hän tiesi olevansa pahassa pulassa tajutessaan, että hänen täytyy jättää yhteisö.

Hän oli alkanut miettiä suuria asioita normaalin teini-ikäisen tapaan. Miten niin ihminen olisi luotu 6 000 vuotta sitten, kun oli löydetty todisteita paljon vanhemmista sivilisaatioista? Miksi jumala pelastaisi vain pienen osan ihmisistä, kun suurella osalla maailman väestöstä ei ole mitään mahdollisuutta tutustua Jehovaan? Miksi ihmiselämän pelastaminen verensiirron avulla olisi jumalan mielestä väärin?

Joni ei uskaltanut paljastaa epäilyjään kenellekään. Hän tunsi olevansa kuin George Orwellin romaanin 1984 päähenkilö Winston Smith, joka menetti uskonsa puolueeseen, muttei löytänyt ulospääsyä tilanteesta. Jonista tuntui kuin joku Isoveli olisi valvonut hänen ajatuksiaankin ja että jumalaa oli rakastettava vaikka väkisin.

Kun on pitkään uskonut johonkin, muutos ei tapahdu hetkessä. Vaikkei Joni enää uskonut jumalaan, Jehovan todistajien opit kummittelivat hänen mielessään. Olihan hän pienestä pitäen käynyt kokouksissa kolme kertaa viikossa ja kenttätyössäkin viikoittain.

Niinpä Joni koetti jatkaa saarnaamista ja teeskenteli uskovansa. Hän alkoi opiskella iltalukiossa ja tutustua elämään yhteisön ulkopuolella ihan siltä varalta, ettei maailmanloppua tulisikaan. Paras vaihtoehto tuntui olevan se, että pitää jalan oven välissä.

Sitten Joni tapasi tytön. Jos tästä olisi tullut nimellisesti Jehovan todistaja, Joni olisi voinut säilyttää välinsä sukuun ja perheeseen ja elää toisaalla omaa elämää. Mutta sitä tyttö ei halunnut.

Valkilan mukaan kaksoiselämän eläminen onkin monen Jehovan todistajan keino selviytyä.

On paljon lapsia ja nuoria, jotka eivät usko Jehovan todistajien sanomaan, vaikka ovat kuulleet sitä päivittäin koko elämänsä. He ratkaisevat ongelman koettamalla miellyttää perheenjäseniään ja yhteisöä esittämällä uskovansa, vaikka normaalimpi elämä koulukavereiden kanssa kiinnostaisi enemmän. Tilanne voi olla ahdistava, eikä heillä ole oikein ketään, kenen puoleen kääntyä.

Sitten Joni tapasi tytön, ja yhteisön johtajat painostivat häntä kertomaan yksityiskohtia seksielämästään.

Lopulta Joni joutui oikeuskomitean eli yhteisön kolmen vanhimman kuulusteluun. Häntä painostettiin kertomaan muun muassa yksityiskohtia seksielämästään. Koska seksi ennen avioliittoa on yhteisön sääntöjen mukaan kiellettyä, hänen olisi pitänyt mennä naimisiin. Kun niin ei tapahtunut, Joni erotettiin.

Hän menetti 22-vuotiaana kerralla kaikki läheisensä ja koko entisen elämänsä, sillä kaikkien myös perheenjäsenten pitää karttaa erotettua. Kartettu muuttuu näkymättömäksi.

Kuin kaikki läheiseni olisivat kuolleet samana päivänä, kuvailee Valkila silloista tunnettaan.

Enkeli tappaa ne, joilla ei ole merkkiä otsassaan

Jehovan todistajien mukaan lapsi saa valita, liittyykö yhteisöön. Se tapahtuu yleensä 1316-vuotiaana kasteen kautta.

”Kaste on välttämätön osa ’merkkiä’, jonka perusteella ihminen pelastetaan”, kerrotaan Jehovan todistajien nuorille suunnatussa oppaassa. Uskomus perustuu Hesekielin kirjan kertomukseen, jonka mukaan jumalan enkeli tappaa ne, joilla ei ole merkkiä otsassaan.

Tätä kerrotaan lapsille pienestä pitäen. Pian koittavassa maailmanlopussa pelastuvat vain ne, joilla on merkki otsassaan. Kun lapsi kasvaa eristäytyneessä ympäristössä, hänen on aika vaikea olla ottamatta kastetta.

Kasteen jälkeen voidaan erottaa seurakunnasta. Erottamisperusteita voivat olla vaikkapa syntymäpäivän viettäminen, kansallislaulun laulaminen tai keskusteleminen seurakunnasta erotetun kanssa. Kasteelle mennessään lapsi tai nuori tavallaan allekirjoittaa yhteisön lait ja osoittaa sitoutuvansa niihin.

Yhteisö sitoo itseensä monin langoin: useat viikoittaiset kokoukset, talkootyö ja ovelta ovelle -julistaminen vievät paljon aikaa. Jäseniä kehotetaan myös tutkimaan tekstejä ja opetuksia päivittäin. Valvonta ulottuu parisuhteeseen, terveydenhoitoon, harrastuksiin ja yhteiskunnalliseen toimintaan, johon osallistuminen on kylläkin kielletty.

Ilmaistyössä koulutus ja asunto voi jäädä hankkimatta

Jari-Pekka Peltoniemi ja Joni Valkila tekivät myös selvityksen, jossa käytiin läpi oikeuskomiteoiden toimintaa ja karttamisrangaistuksia. Jehovan todistajat kutsuvat karttamista rakkaudelliseksi järjestelyksi, jonka tarkoitus on ohjata eksynyt lammas takaisin laumaan.

Uskontojen uhrien tuki ry:n vertaistyötä tekevä Valkila on nähnyt, kuinka rankkoja karttamisen seuraukset voivat olla. Monilla on mielenterveysongelmia tai itsemurha-ajatuksia, jotka jotkut ovat toteuttaneetkin. Valkilakin näki pitkään painajaisia siitä, että tapaisi perheenjäseniään sattumalta, mutta olisi näille pelkkää ilmaa.

Kun menettää läheisensä, maailmankuvansa ja identiteettinsä yhdellä kertaa, se vaikuttaa mielenterveyteen. UUT:n mielestä karttamisrangaistus loukkaa ihmisoikeuksia ja on ristiriidassa uskonnonvapauden kanssa.

Yhteisöstä eronneista tai erotetuista pärjäävät parhaiten ne, joilla on sukulaisia tai ystäviä yhteisön ulkopuolella tai jotka ovat riittävän nuoria opiskellakseen ja saavat siihen yhteiskunnan tukea. Nuorena on myös helpompi saada uusia ystäviä. Mutta niitä, jotka putoavat tyhjän päälle, uhkaa syrjäytyminen.

Toiset lopettavat koulunsa 16-vuotiaina ja omistautuvat julistamistyölle. Jos tekee vuosikausia ilmaistyötä, voi jäädä koulutus ja asunto hankkimatta. Jos myöhemmin tuleekin toisiin ajatuksiin, juna on jo mennyt. Eikä ole helppoa mennä enää nelikymppisenä koulunpenkille, varsinkin ilman läheistensä tukea.

Miksei hengellisestä väkivallasta tuomita?

Kallion kirkko kohoaa kunnioitusta herättävänä Porthaninkadun päässä. Toiselle pyhä paikka, lohdun, rauhan ja turvan tyyssija voikin olla toiselle pahin painajainen. Kivenheiton päässä kirkosta sijaitsee UUT:n vaatimaton toimisto: tietokone, toimistopöytä, kirjahyllyjä ja muutamia tuoleja.

Yhdistyksessä toimii kolmisenkymmentä vapaaehtoistyöntekijää. Toimistolla järjestetään vertaisryhmiä uskonnollisista yhteisöistä irtautuville, joita tulee koko ajan lisää eri uskontokunnista.

Joni Valkila pitää vertaistukea tärkeänä varsinkin silloin, jos ihminen on jäänyt yksin. Yksi tapa päästä alkuun sosiaalisen verkoston rakentamisessa on tutustua vertaisiin.

On tärkeää, että ihmiset huomaavat, että monissa uskonnollisissa yhteisöissä on samankaltaisia piirteitä: ettei oma yhteisö olekaan niin ainutlaatuinen kuin kuvitteli. Monet uskonnolliset yhteisöt väittävät olevansa ainoita pelastukseen johtavia teitä, joten niiden toimintatavatkin ovat samantyyppisiä. Kokemuksia vertaillessaan ihmiset huomaavat, etteivät ne kaikki voi olla ainoita oikeita tapoja ajatella.

Yhteistä esimerkiksi Jehovan todistajille ja vanhoillislestadiolaisille on lasten eristäminen erilaisten sääntöjen kautta, vaikkapa rajoittamalla musiikin tai kilpaurheilun harrastamista. Missä tahansa ankaran uskonnollisissa perheissä voi olla samantyyppisiä ongelmia.

Mitä nuori voi tehdä, jos kokee yhteisön ahdistavaksi?

Hänen kannattaa vähitellen alkaa rakentaa elämää yhteisön ulkopuolella. Neuvon kaikkia lapsia ja nuoria ajattelemaan itse, eikä vain ottamaan vastaan kaikkea, mitä uskonyhteisö kertoo. Siinä auttaa opiskelu ja kirjojen lukeminen.

Henkinen väkivalta on rikos ja hengellinen väkivalta sen alalaji. Suomen evankelisluterilainen kirkko määrittelee näin: ”Hengellinen väkivalta on henkistä väkivaltaa, johon liittyy uskonnollinen ulottuvuus”.

Uskonyhteisössä voidaan pelotella yliluonnollisilla rangaistuksilla. Työpaikkaa tai koulua voi vaihtaa, mutta kasvuyhteisöään ei. Jos koulussa tai työpaikalla kiusataan, voi valittaa. Jos kokee, että uskonyhteisössä kiusataan, mihin voi valittaa?

Valkila ei tiedä toistaiseksi yhtään tapausta, jossa olisi tuomittu hengellisestä väkivallasta ja henkisestäkin väkivallasta tuomitaan harvoin. Hän uskoo, että jonain päivänä se on mahdollista.

Lapsen oikeus omiin ajatuksiin

Joni Valkila irtautui yhteisöstä 18 vuotta sitten ja on ollut yhteydessä sukulaisiinsa vain muutamia kertoja ja tavannut heitä vain äitinsä ja isoisänsä hautajaisissa. Nykyisin hän on uskonnoton, eivätkä hänen omatkaan lapsensa, jotka ovat 7- ja 10-vuotiaita, ole osallistuneet päiväkodin tai koulun uskonnonopetukseen.

Koska he eivät ole kyselleet menneisyydestäni eivätkä uskontoon liittyvistä asioista, ei ole ollut tarvetta puhua uskonnosta.

Lapsen oikeuksia ja uskonnonvapautta ei välttämättä ole helppo sovittaa yhteen. YK:n lapsen oikeuksien sopimuksessa sanotaan, että uskonnollinen kasvatus on vanhempien vastuulla, mutta toisaalla kehotetaan kunnioittamaan lapsen näkemystä. Sopimuksen 14. artiklassa sanotaan, että lapsella tulee olla ajatuksen, omantunnon ja uskonnonvapaus.

Ristiriita on vaikea, jos vanhempi ja lapsi ovat eri mieltä uskonasioista. Kun lapsi kokee, ettei hänellä ole uskonnonvapautta, hän voisi valittaa siitä Suomen valtiolle. Suomen, joka on allekirjoittanut sopimuksen, pitäisi puuttua esimerkiksi tilanteeseen, jossa Jehovan todistajien oikeuskomiteat kuulustelevat ja rankaisevat karttamisrangaistuksella alaikäisiä. Lapsia pitäisi suojella tällaiselta.

Tietävätkö opettajat, että uskonyhteisöissä kehotetaan välttämään uskoon liittyvistä ongelmista kertomista ulkopuolisille?

Valkilan mielestä lapset tai nuoret, jotka harkitsevat uskonnollisesta yhteisöstä irtautumista, voivat jäädä liian yksin. Toisaalta monet heistä ovat saattaneet joutua kiusatuiksi, koska kuuluvat yhteisöön.

Opettajien ja koulukuraattorien on hyvä tietää, että uskonyhteisöissä kehotetaan usein voimakkaasti välttämään uskoon liittyvistä ongelmista kertomista ulkopuolisille. Nämä lapset ovat hankalassa tilanteessa. He saattavat olla yhteisössä epäilyttävien henkilöiden kirjoissa ja koulussa heitä voidaan syrjiä uskontonsa vuoksi. Ei ole lapsen vika, mitä uskonyhteisöjen johtajat tekevät, sillä lapsi ei ole voinut valita uskontoaan.

Kristiina Kouros ja Susan Villa (toim.): Iloisen talon kellareissa. Into Kustannus 2011.

Nuoret kysyvät käytännöllisiä vastauksia, 2. osa. Jehovan todistajat uskonnollinen yhdyskunta. 2008.

Joni Valkila ja Jari-Pekka Peltoniemi: Jehovan todistajien oikeuskomiteoiden toiminta ja karttamisrangaistukset. ”Rakkaudellinen järjestely” vai rikos ihmisyyttä vastaan? UUT ry:n selvityksiä 1/2014. www.uut.fi

Joni Valkila ja Jari-Pekka Peltoniemi: Selvitystyö lapsiasiavaltuutetulle: Lasten oikeuksien toteutumisessa Jehovan todistajien keskuudessa on vakavia puutteita. UUT ry:n selvityksiä 2/2013. www.uut.fi

Kuka?

Joni Valkila

Syntyi 1974 Helsingissä

Koulutukseltaan valtiotieteiden tohtori.

Tutkinut kahvin reilua kauppaa ja luomutuotantoa Nicaraguassa.

Tehnyt vapaaehtoistyötä Uskontojen uhrien tuki ry:ssä vuodesta 1997 ja palkkatyötä vuodesta 2012. Nykyisin sen toiminnanjohtaja.

Harrastaa kävelyretkiä.

Aikoo tulevaisuudessa matkustaa Meksikoon ja valassafarille Islantiin.

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »