Siirry sisältöön
Kuukauden kirjat

Sydäntä ja suuria ajatuksia

26.11.2019 Ismo Loivamaa Kuvitus kirjasta Hetki ennen kuin maailma muuttui

Lasten- ja nuortenkirjallisuus herättelee entistä enemmän ajatuksia tunteita unohtamatta. Kirjat kannustavat miettimään ja kääntelemään asioita monelta kantilta.

Rohkaisemisesta on tullut lastenkirjallisuuden näkyvin ilmiö parin viime vuoden aikana. Lapsia kannustetaan yksilöllisyyteen ja vastuullisiin tekoihin pienten esimerkkitarinoiden avulla. Hieman hupaisallakin tavalla varhaisen lastenkirjallisuuden kertomukset urheiden lasten sankariteoista ovat tehneet paluun kirjallisuuden kentälle.

Jenni Pääskysaari on kirjoittanut monta neuvokkikirjaa nuorille. Tuoreimmassa kirjassaan hän vaihtaa näkökulmaa: nyt hän kertoo maailman muuttumisesta. Hetki ennen kuin maailma muuttui (Otava, kuv. Matti Pikkujämsä) valaa uskoa niin oman elämän kuin koko maailman muuttamiseen. Tyrannosaurus Rexin muuttumisesta kertova historiikki jää kirjassa höllästi motivoiduksi, ellei tarkoituksena sitten ole valaista tutkijoiden työtä ja muuttuvia käsityksiä. Kirjantarinoissa kohdataan oivalluksia ja käännekohtia, jotka vaikuttavat monen ihmisen elämään.

Kulttuurihistoriallisten anekdoottien joukkoon solahtaa Beatles-yhtyeen Hey Jude -laulun syntytarina.

Mutta miten naiset vaikuttivat Liberian sisällissodan päättymiseen?

Entä miten tottelemattomuus johti rasismin loppumiseen Yhdysvalloissa?

Pääskysaaren tarinalöydöt ovat välillä pieniä, välillä suuria, parhaimmillaan ne ovat maapallon kokoisia. Niin paljon kuin globalisaatiosta puhutaankin, harvoin sitä enää lastenkirjoista löytää. Niinpä liberialainen esimerkki tuntuu erityisen tärkeältä ja maailmaa avartavalta.

Elämän voimaa

Steve Tasane on syntynyt pakolaisperheeseen, mutta pakolaisleiristä kertova Lapsi I (Otava, suom. Outi Järvinen) ei ole elämäkerrallinen lastenromaani. Jälkisanoissaan Tasane muistuttaa, että tarinan asiat ovat todellisia ja tapahtuneet oikeille lapsille leireillä eri puolilla maailmaa.

”Me vain haluamme kuulua joukkoon. Haluamme olla kylläisiä. Haluamme saada leikkiä ja nauraa”, kirjailija tiivistää.

Kirjan kuvaamalla pakolaisleirillä lapsia kutsutaan vain kirjaimella, sillä vartijoiden näkökulmasta leiriläiset ovat paperittomia. Lastenkirjaksi luokitellussa kertomuksessa on tietysti paljon kamaluutta, mutta paljon myös hellyyttä, välittämistä ja lasten iloa. Vaikka tarinan kertoja, lapsi I, surkeimmillaan taistelee haikaran kanssa jätekasan aarteista, kertoo hän lohdullisista keksinnöistään ja helpottavista leikkituokioista.

Pakolaisleirillä

Lapsi I kunnioittaa lapsilukijoiden oikeutta saada elämyksellistä ja uskottavaa tietoa yhdestä aikamme pahimmasta ongelmasta. Hurskasteluun tai opettavaisuuteen vajoamatta se kertoo myös jaksamisesta, elämän voimasta ja ystävyydestä. Kirja koskettaa puhtaudellaan: asioita ei väritetä, vaan ne välitetään lukijan ymmärrykseen ja myötätuntoon luottaen.

Rohkeasti erilainen

Kuvakirjoissa on aina annettu ajattelemisen aihetta, puhuttu tärkeistä asioista ja pelottavista ongelmista. Nyt asenteita pöyhitään oikein urakalla.

Brittiläisten Jeanne Willisin ja Stephanie Laberisin kuvakirjassa Kroko mekossa (Mäkelä, suom. Raija Rintamäki) tavataan krokotiili Aki, joka ihastuu ikihyvikseen helmiin, mekkoon ja korkokenkiin. Rimpsut ja hetaleet saavat Akin huokaisemaan onnessaan, mutta eivätkös vain hyeenajätkät ryhdy ilkkumaan, ja Akia alkaa pelottaa myös isänsä mielipide.

Akilla on Saku-kaverinsa kanssa kuitenkin huippuhieno suunnitelma ja tarinan lopussa Akin römeä isäkin nähdään häikäisevissä korkkareissa. Kirjan loppuratkaisussa on oikeaa musikaalitunnelmaa!

Erilaisuus on kuvakirjojen perinteinen aihe, mutta teemaa käsitellään entistä irtonaisemmin. Unteloinen lyyrisyys ei ole enää se ainoa ilmaisutapa, vaan lastenromaanien riehakas huumori yltää jo kuvakirjoihin saakka. Ja se tarinoissa käsitelty erilaisuuskin voi olla jo mitä tahansa.

Erilaisuuden sietämisestä kertoo myös David Walliams Mörkökarhu-kuvakirjassaan (Mäkelä, kuv. Tony Ross, suom. Raija Rintamäki). Näyttelijänä ja koomikkona tunnettu Walliams on vauhdikas ja puhekielinen kertoja. Hänen lastenkirjoissaan vilisee ripeitä repliikkejä, huokauksia, huutoja ja puhekuplia.

Vallaton Walliams ja humoristisesta kuvitustyylistään kaikkialla suosittu Ross näyttävät, mitä tapahtuu, kun jääkarhuneiti ajelehtii ruskeitten karhujen rantaan. Hauskojen yksityiskohtien täyttämässä kuvakirjassa voitetaan ennakkoluulot ja lopussa ollaan jo hyvää pataa.

Takakannessa varoitetaankin, että kirja sisältää ”hunajaisen loppuhuipennuksen”. Hunajaistahan se onkin, että moderneissa kuvakirjoissa niin sulavasti yhdistellään hauskuutta, sydäntä ja suuria ajatuksia.

Kirjoitusopas kauhuun

Kirjoittamisen, kuvittelemisen ja tuntemisen ihmeellinen yhteys tulee esiin Mervi Heikkilän ja Anne Leinosen kauhukirjoitusoppaassa Kauhumaan kartta (Haamu, kuvittanut Broci).

”Sinä olet ainutlaatuinen. Sinulla on ääni, jollaista ei ole kenelläkään muulla”, kirjassa vakuutetaan.

Kirjoitusoppaassa arvellaan, että kauhun kiehtovuus johtuu siitä, että sen avulla voi turvallisesti omalla sohvallaan käsitellä vaikeita asioita.

Johdonmukaisesti jäsennelty kirja muistuttaa kaunokirjallisuuden periaatteista ja potkii mielikuvitusta liikkeelle. Kirjoitustehtävät vaikuttavat houkuttelevilta. Hyvältä tuntuu sekin, että lukemisen merkitystä korostetaan niin voimakkaasti.

Kirjoitusoppaita on 2000-luvulla julkaistu kiitettävän taajaan, ja asialla ovat usein pienet kustantamot. Kirjoittaminen näytetään dynaamisena harrastuksena, jota iloiset ja kekseliäät opaskirjat ruokkivat.

Minna pakottaa miettimään

Minna Canthin juhlavuosi on kaikeksi onneksi enemmän innostanut kuin uuvuttanut. Rohkeat ajatukset ja epäsovinnaisuus kirkastuvat Raili Mikkasen nuortenromaanissa Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää (Tammi).

Juhlavuoden komeasti päättävässä kirjassa päähenkilönä on Elli, Minna Canthin tytär, jonka seurassa viivytään 12-vuotiaasta nuoreen aikuisuuteen asti.

Ellin näkökulma mahdollistaa paljon: nyt ei puhuta vain Minnan saavutuksista, vaan paneudutaan myös koululaisten arkeen ja nuorten tunteisiin. Aina ei ollut helppoa olla Minna Canthin tytär. Samalla, kun tasa-arvon vaatimukset ja ajan konservatiivisuus käyvät lukijoille tutuiksi, joutuu miettimään omia arvojaan ja nykyhetken nurjuuksia.

Mikkasen kirja on täysverinen historiallinen romaani, joka ei nuupahda juhlavuoden jälkeenkään.

Juhlavuoden huipennus

Vuoden aikana on julkaistu monta merkittävää Minna-kirjaa, mutta niiden lisäksi kannattaa kaivaa esille hienosti kuvitettu Kirsti Mäkisen ja Tuula Uusi-Hallilan Minna Canth taiteilija ja taistelija (WSOY), joka hyvinkin olisi ollut uuden painoksen arvoinen.

Nuorille pureskeltavaa

Nelli Hietalan nuortenromaanisarjan kolmannessa osassa Elämää eteisessä, Miia Martikainen (Karisto) ylioppilaaksi ehtivä päähenkilö vatvoo sekä rakkausasioita että identiteettiin ja yhteiskuntaan liittyviä kysymyksiä.

Miia ja hänen Anna-ystävänsä tutustuvat kolumbialaiseen Eduardoon ja törmäävät samalla pakolaisten ja siirtolaisten vaikeuksiin Pohjoismaissa. Varsinkin Tanskan kireä ulkomaalaispolitiikka tulee surullisella tavalla esitellyksi.

Kirjassa ihmetellään, miten Pohjoismaissakin yritetään irrottautua ihmisoikeussopimuksista samaan aikaan kun ”meillä on aivan mieletön määrä älykkäitä ihmisiä käyttämässä paukkuja vaatteisiin ja koruihin ja kuoseihin ja vittu kulmakarvojen muotoiluihin”.

Nuorelle lukijalle Miian kertomus tarjoaa runsaasti mietittävää sekä kiusallisia ja monimutkaisiakin kysymyksiä kulttuurisesta omimisesta alkaen. Suomalaiseen nuortenkirjallisuuteen hiipii yhteiskunnallisuutta: vihdoin viimein ihmiskunta yksilön rinnalla! Pohdittavaa koituu siitäkin, että Miian kaksi äitiä ovat innokkaita keskustelijoita, jotka mielellään pauhaavat ja polemisoivat kaikesta mahdollisesta ja antavat nuoremmilleen pohdiskeltavaa.

Aikuislukija voi sitä vastoin miettiä vähäiseksi hiutuneen realistisen nuortenkirjallisuuden tilannetta laajemminkin: kasataanko yhteen ja samaan kirjaan helposti liikaa teemoja? Ja onko Hietalan kirjan kieli jo turhan ronskia?

Pienten lasten tunnekirja

Eppu Nuotion ja kuvittaja Liisa Kallion Minä tykkään nyt (WSOY) esittäytyy tunteiden työkirjaksi. Kirjassa on runoja ja ajatuksia erilaisista tunteista sekä sanataideopettajien Anna Anttosen ja Kati Inkalan laatimia tehtäviä. Kirjan aihevalikoima on rikas: riidat, kiukku, nauru, mökötys…

Myötätunnon ja mielikuvituksen herättely on aina tarpeellista, mutta hiukan mietityttää, kun lasta kehotetaan pohtimaan, millainen mahtaa olla yksinäisen koti:

”Millaisia kalusteita sieltä löytyy? Miltä yksinäisen eteisessä näyttää? Minkä väriset seinät hänen olohuoneessaan on?”

Hyvänen aika: pitäisikö siis yksinäisen kodin näyttää jotenkin kummalliselta? Nykyisessä lastenkirjallisuudessa pidetään melkoista mekkalaa ihmisten ja kotien ulkonäöstä. Tästä pinttymästä suomalainen lasten- ja nuortenkirjallisuus saisi jo vapautua.

Täytyy tutkia rajoja

Lasten- ja nuortenkirjallisuudella on itsestään selvä paikka maailmankirjallisuudessa, luonnehtii Astrid Lindgren -muistopalkinnon lautakunta kuvatessaan Belgian flaamilaisen Bart Moeyaertin tuotantoa.

Raadin jäsen, kirjailija Katarina Kieri kommentoi palkitun avointa suhtautumista ikärajoihin: hän ei sano kertovansa mitään erityistä nuorista, mutta silti hänen kirjansa puolustavat nuoren oikeutta olla ihminen omilla ehdoillaan. Opsis barnkultur -lehden mukaan tällaisesta kirjallisuudesta kirjailija on oppinut tuntemaan itsensä.

”Hyvä taide toimii ikärajojen yli, ja lapsi voi saada paljon irti aikuisille tarkoitetuista kirjoista”, Moeyaert sanoo Dagens Nyheterin haastattelussa.

Täytyy tutkia rajoja! Jos koko spektri ei ole käytössä, kirjallisuus kuolee.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »