Siirry sisältöön
Kuukauden kirjat

Kiukkua ja kiintymystä

20.03.2020 Ismo Loivamaa

Sisaruus on aina läsnä lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Pikkusisaren syntymä saa tunteet myrskyämään, mutta perinteisen aiheen rinnalla julkaistaan nyt kirjoja muistakin kinkkisistä näkökulmista. Lämpöäkin löytyy.

Kuvakirjojen vakituinen, jatkuvasti toistuva aihe on sisaren syntymän aiheuttama kuohahdus. Kirjoissa kiukutellaan, ihmetellään ja lepytään. Aiheen käsittelyyn kuuluu, että kateuden ja katkeruuden tunteet hyväksytään.

Terapeuttisen kirjallisuuden katraaseen kuuluu ranskalaisten Huet-Gomezin ja Duchesnen Rakastan sinua, pikkusisko! (Vaukirja, suom. Suvi Clarke), jossa perhetilanne on siirretty maatilan ankkojen maailmaan.

Pompo-ankka kelluu ihanassa hellyyden ilmapiirissä:

”Olen äidin oma pieni ainokainen.”

Kun Pompo-parka huomaa uuden munan ilmestyvän kotipiiriin, hemmoteltu ankanpoikanen ryhtyy keksimään keinoja munan hävittämiseksi. Lopussa tietysti pahat tunteet sulavat ja Pompo pääsee ylpeilemään rakkaasta pikkusisarestaan.

Katriina Rosavaaran kirjoittamassa ja Reetta Niemensivun kuvittamassa Villiina ja isosiskopakkaus -kuvakirjassa (WSOY) väärinkäsitys valtaa Villiinan mielen. Kuvitelmien hurjuus tulee hyvin esiin, ja uskottavasti kerrotaan myös perheen kasvamisen nostattamasta kiukusta. Mummo muistuttaa järkevästi, että vauva-asiat ovat aikuisten asioita:

”Niihin eivät lapset voi vaikuttaa, vaikka haluaisivat.”

Kultaista perheonnea

Tammen Kultaisten kirjojen melkein 70-vuotias sarja on tänä vuonna elvytetty uuden sukupolven iloksi. Nyt voidaan pitkästä aikaa iloita mm. Disneyn nostalgisista kuvakirjoista niistä samoista, jotka vielä 1970-luvulla nähtiin amerikkalaisen kulttuuri-imperialismin surkeuksina.

Kultaisten kirjojen maailma on lähes rikkumattoman idyllinen ja perhekäsitys suloinen mutta konservatiivinen. Pikkuveikko ja Pikkuveli ja minä -kuvakirjoissa isosisarukset eivät kiehu raivosta, kun perheeseen syntyy vauva. Isosiskot hellivät ja hoitavat, lukevat ja leikkivät. Marjatta Kurenniemen suomeksi riimittelemässä Pikkuveikossa paistaa sekä ihastelua että orastavaa sukupuoliroolien pönkittämistä:

”Tämä tässä on iso veikko, suuri ja vahva ei yhtään heikko.”

Sarjan tuoreimmissakaan osissa ei kerrota uusperheiden arjesta.

Kuvitelmia ja hellyyttä

Ulf Nilssonin ja Eva Erikssonin kuvakirja Kun olimme yksin maailmassa (Mäkelä, suom. Raija Rintamäki) on hellyttävän hauska kertomus pikkulapsen reagointitavasta. 5-vuotias poika hätääntyy, kun isää ei kuulukaan esikoulun portille ja poika kuvittelee vanhempiensa kuolleen liikenneonnettomuudessa. Hän hakee pikkuveljensä päiväkodista ja alkaa vimmattu yritys selviytyä kahteen pekkaan, vaikka taskussa ei ole edes kotiavainta.

Isoveljen lupaus pitää veljestä huolta tuottaa kauniita ja haikeita hetkiä. Kirjassa tavoitetaan hyvin pienen lapsen kuolemakuvitelmat ja vanhempien menettämisen pelko.

Kuvakirja on kymmenen vuotta vanha, mutta mielenkiintoinen edelleen. Lapsen psykologiasta ammentava kirja tuntuu raikkaalta verrattuna moneen 2000-luvulla julkaistuun karmivaan kuolemakertomukseen. Teos vetoaa myös syvällisellä vastuuntunnolla: isoveli suhtautuu vain vähän nuorempaan veljeensä heltymyksellä, kyselemättömällä suojelevuudella.

Lystikkäät siskot

Sinikka ja Tiina Nopolan Heinähattu ja Vilttitossu -lastenkirjasarja on vaikuttanut jo 30 vuotta suomalaisen lastenkirjallisuuden ja -kulttuurin kehitykseen. Helppo ounastella, että sarjan persoonalliset sisarukset ovat rohkaisseet muitakin kirjoittamaan sisaruudesta kertovia sarjoja. Mitäpä muuta nykyisin ilmestyisikään kuin sarjoja? Yhteistä näille kaikille kirjoille on kohtuullisen mukava kotionni. Ongelmia ei kartella, mutta niitä käsitellään pehmentävän ja pyöristävän huumorin avulla.

Viimeaikaisessa lastenkirjallisuudessa on suosittu poissaolevien vanhempia, ja syyt ovat mitä hassuimpia. Annika Eräpuron Hili & Ola -sarjan kolmannessa osassa Operaatio Aavejahti (Karisto) lasten vanhemmat ovat astronautteja, joilla on taas lento edessään.

”Mutta varmasti teillä ei ole täällä mitään hätää?” äiti varmistelee avaruuskypäräänsä puhdistaessaan.

Isänkin mielestä sisarukset ovat jo tarpeeksi isoja pärjätäkseen. Kirjan lopussa lapset saavat onneksi iloita siitä, että vanhemmat asettuvat pysyvästi maan kamaralle.

”Tällaiset yhteiset hetket ovat ihan parhaita sen ymmärtämiseen ei kaivattu mitään rakettitiedettä!”

Ripaus satua ja fantasiaa tekee hyvää vauhdikkaille sisaruksille Tiltulle ja Letulle Taru Viinikaisen Joulupukki-lastenromaanissa (WSOY, kuv. Oili Kokkonen). Sarjan siskojen mieltä pimentää päiväkodissa Riesa-Rami tempauksineen, mutta kotona odottaa yllätys, joka tekee ”päivästä paljon muita paremman, parhaan.”

Kirjaa ääneen lukeva aikuinen saa mielessään pohdiskella, onko kirjan tyyli lystikästä, klassista vai veikistelevän vanhanaikaista.

60-luvun kasvatusjäljet

Sinikka Nopolan ja Tiina Nopolan Siskossyndrooma (Tammi) on esseemäinen kirja kirjailijasiskosten lapsuudesta, nuoruudesta ja vähän myös kirjallisesta tuotannosta. Hauska ja henkilökohtainen teos paljastaa kasvatusihanteita, sisarusten roolimalleja sekä aikakauden kulttuurihistoriaa 1960-luvun Tampereelta.

Sinikka Nopola luonnehtii pari vuotta nuorempaa Tiina-siskoaan ruutunatiiviksi, joka lapsena ahmi niin Nakke-sarjakuvalehteä kuin tv-viihdettä. Itse hän määrittelee olleensa pikemminkin 1920-luvun nuori kuin ”nykyajan tyttö”.

”Henkinen ikäeromme saattaa olla jopa kaksisataa vuotta.”

Hilpeässä ja itseironisessa vuoropuhelussa hän viittaa vanhojen sukulaisten tartuttamaan velvollisuusetiikkaan. 1970-luvulla Sinikka Nopola valpastui yhteiskunnallisesti, ja olennaista prosessissa oli nyrpeä ilme.

Siskossyndroomassa liioitellaan ja leikitellään luonteiden ja taipumusten erilaisuuksilla jopa niin, että hetkittäin tulkinnat yltävät karnevalistisiksi. Nopolat nauravat itselleen ja asenteilleen. Lukija saa nauttia autenttisilta maistuvista muistoista ja ajallisen etäisyyden sallimista kommenteista.

Kirja houkuttelee jo runsaalla kuvamateriaalillaan: sisarukset ovat tallentaneet postikortteja, piirustuksia, levykoteloita ja lähikaupan paperipusseja.

Orpoja ja kodittomia

Ruotsalainen lastenkirjallisuuden tutkija Lena Kåreland kirjoittaa kunnioittavasti Laura Fitinghoffin Hallatunturin lapset -klassikkoromaanista (WSOY, suom. Dagmar Klemetti) lasten- ja nuortenkirjallisuuden siskokuvauksia käsittelevässä artikkelissaan Opsis barnkultur -lehdessä.

Vuonna 1907 julkaistussa kirjassa kerrotaan 1860-luvun nälkävuosista Norlannin tunturimaisemissa: orvoksi jäävä seitsemän sisaruksen parvi joutuu jättämään kotimökkinsä ja vaeltamaan vaivalloisesti kohti rikkaampaa etelää. Lapset lähtevät ”turvattomina, isättöminä ja äidittöminä harmaasta tupasesta tuimankylmänä talviaamuna, kun tuli oli sammunut takassa.”

Kåreland muistuttaa, että Hallatunturin lapsissa korostuu lapsen näkökulma, mikä ei 1900-luvun alussa ollut lainkaan tavallista eikä sekään, että nuortenkirjassa liikutaan yhteiskunnan köyhimpien parissa. Suomessakin lastenkirjoissa vaikutti ällistyttävän pitkään yläluokkainen arvomaailma.

Koskettavaa ajankohtaisuutta Hallatunturiin tulee, kun ajattelee oman aikamme köyhien vaeltamista etelästä pohjoiseen.

Erilaiset mutta rakkaat

Englantilainen kuvittaja ja lastenkirjailija Rose Robbins kertoo tuoreessa kuvakirjassaan Minä ja minun siskoni (Mäkelä, suom. Terhi Leskinen) hyvin realistisesti ja lämpimästi autistisesta sisaresta.

Sisko ja veli ovat nöpönokkaisia koiria, mutta oikeastaan ihmisiä. Hennolla eläimellistämisellä lastenkirjallisuudessa saavutetaan perinteisesti pehmeää empaattisuutta. Ehkä suloiset eläimet herättävät lämpimämpiä tunteita kuin ikävät ihmiset konsanaan?

Kovin ymmärtäväinen ja lämminsydäminen velipoika onkin: hän sietää autistisen siskonsa vaihtelevia puuskia. Veli ymmärtää siskonsa ristiriitaisilta tuntuvat tarpeet ja tuulet, ja samalla lukijakin oivaltaa helpolla tavalla, mistä autismissa on kyse ja mitä se läheisiltä vaatii.

Kokemuksesta veli tietää, miten luovia hankalissa tilanteissa, mutta tietää hän senkin, miltä tuntuu, kun muut lapset usein katsovat siskoa pitkään. Uskottavuutta lisää se, että veljen kertomuksessa ei kartella sen enempää pahaa mieltä kuin ajatuksiin hiipivää epäreiluuden tunnettakaan. Sisko tuntuu saavan veljen mielestä kaiken anteeksi.

Helppotajuisessa kirjassa erilaisuutta käsitellään arkisesti ja luontevasti. Kuvakirjaikäinen lukija oppii ymmärtämään erilaisuutta ja ehkä vähän sietämään epämiellyttäviäkin hetkiä. Kertomus päättyy onnelliseen huokaisuun:

”Minä ja minun siskoni olemme hyvin erilaisia… mutta me rakastamme silti toisiamme.”

Nyt, kun olet lukenut jutun, haluaisimme kertoa Sinulle,

että julkaisemme aina joitakin lehden juttuja verkossa ilmaiseksi. Näin siksi, että tärkeä ja asiantunteva tieto lapsista ja perheistä olisi mahdollisimman monen saatavilla.

Lehtitilauksista saatavilla tuloilla pystymme kuitenkin tekemään laadukkaampaa ja monipuolisempaa lehteä. Haluaisitko auttaa meitä siinä? Tilaamalla Lapsen Maailman printti- tai digilehden tuet samalla Lastensuojelun Keskusliiton työtä lapsen oikeuksien edistämiseksi.

Painatamme lehden Punamustan painotalossa Joensuussa. Punamustalle on myönnetty Joutsenmerkki eli Pohjoismainen Ympäristömerkki. Lehti painetaan PEFC-sertifioidulle paperille, johon käytetty puu on peräisin kestävästi hoidetuista metsistä ja valvotuista kohteista. Tämä tiedoksi sinulle, jota paperisen lehden ekologinen jalanjälki huolettaa.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »