Siirry sisältöön
Kolumni

Pudotus

17.04.2014 Heikki Hiilamo

Ovatko TV-kilpailut harmitonta arjen iltojen piristystä vai merkki suoritusyhteiskunnan ulottumisesta kotisohville, pohtii sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo.

Suuret setelit, Selviytyjät, Voice of Finland, Suomen surkein kuski, Huippumallit haussa… Pintapuolinenkaan tv-katsoja ei voi välttyä havaitsemasta, että kilpailuun perustuvat tv-ohjelmat ovat tulleet jäädäkseen myös suomalaiseen katsojamaisemaan. Laskin yhden maaliskuun viikon ohjelmatiedoista nopeasti kymmenen erilaista reality-kilpailua. Yhtä nopeasti voisi muistella kymmentä muuta, jotka ovat olleet aikaisemmin ohjelmistossa.

Oli kyseessä lasten tai aikuisten lauluääni, tietoviisaus, keittotaito, vitsikkyys tai muu viehättävyys, ohjelmissa olennaista on se, kuka kulloinkin ”pudotetaan”. Ohjelmien käsikirjoitukset poikkeavat toisistaan muutoin, mutta jossakin vaiheessa tulee ”pudotus”. Ohjelmantekijät piinaavat kilpailijoita, heidän läheisiään ja tietysti katsojia panttaamalla tietoa valinnasta. Viattomat kilpailijat tärisevät epätietoisuudesta, kun taustamusiikki luo lisää jännitystä. Ja ratkaisu viipyy yhä juontajan huulilla.

Ovatko tv-kilpailut harmitonta arjen iltojen piristystä vai merkki suoritusyhteiskunnan ulottumisesta kotisohville? Molemmat oletukset ovat mielestäni vääriä. Ohjelmien tekijät puolustautuvat viittaamalla hurjiin katsojalukuihin: mehän teemme vain sitä, mitä kansa haluaa! Ja aivan totta, tästä tekijät saavat tulonsa, mutta se ei vapauta heitä vastuusta. Ohjelmat voivat toki tuoda myös rentouttavia ja perheitä yhdistäviä hetkiä, vaikka niissä keskeistä olisikin suorittaminen.

Kilpailu läpäisee lähes jokaisen lapsiperheen arjen. Se ei tule vastaan vain työelämässä, urheiluharrastuksissa ja tv:n äärellä. Monet lasten ja nuorten pelit ja leikit perinteiset ja elektroniset perustuvat kilpailuun. Kilpailu on jotenkin verissä ihmisillä niin kuin myös yhteistoiminta. Parhaimmat työt ja ajanvietteet yhdistävät nämä molemmat käyttäytymismallit. Tämä tapahtuu sääntöjen avulla.

Suoritusyhteiskunta luo stressiä ja levottomuutta. Yhteiskunnallisesti se on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin elitismi, jossa yksilöiden asema ei määräydy ansioiden vaan esimerkiksi sukulaisuussuhteiden, varallisuusaseman, uskonnon, kansalaisuuden tai sukupuolen perusteella.

Me opettajat ja asiantuntijat joudumme työksemme arvioimaan suorituksia Arvioinnissa on noudatettava sääntöjä eli niitä arviointiperusteita, jotka olivat myös arvioitavien tiedossa jo ennen suoritusta. Päätökset eivät voi perustua muihin tekijöihin kuin julkistettuihin kriteereihin. Muu päätös ei ole oikeudenmukainen eikä reilu. Arviointiperusteiden noudattaminen ei ole helppoa. Kadehdin toisinaan esimerkiksi vain rahasummilla tehtäviä arvioita tai urheilulajeja, joissa tulokset selviävät mittanauhalla tai sekuntikellolla. Arvostelulajeissakin on pyrittävä mahdollisimman selkeään arvioon.

Television reality-kilpailujen ongelma on mielestäni se, että ”pudotukset” ovat usein mielivaltaisia. Ne perustuvat epämääräiseen ”tykkäämiseen”. Pahimmillaan kyse on kiusaamisesta. Ohjelmantekijät aiheuttavat pahaa mieltä kilpailijoille. Tämä voi viestiä katsojille erityisesti lapsille että tämänkaltainen ajanviete on sallittua ja jopa viihdyttävää.

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »