Kun koulusta lähdettiin kalastamaan
Kuva Katriina Roiha, kuvankäsittely Heidi Söyrinki.
Tuttu lapsi kertoi järkyttyneenä koulun kalastuspäivästä:
”Kalat pantiin astioihin, joissa oli pohjalla ihan vähän vettä. Ne jotka jäi kuiville, kitui kuoliaiksi.”
Toinen tuttu lapsi kertoi päivästä kavereiden kanssa: ”Me saatiin kiinni lokki ja sidottiin sen jalkaan naru. Lokki tempoili ilmassa ja huusi. Se oli tosi hassua!”
Onko ihminen luonnostaan lempeä vai julma? Miksi jotkut lapset kauhistuvat nähdessään, kun ihmistä, eläintä tai kasvia vahingoitetaan tahallisesti? Miksi toiset tekevät niin itse?
Olen kuullut selitettävän, että lempeys on uusi keksintö: Vasta hiljattain olemme sivistyneet ja alkaneet ottaa toiset huomioon. Lapset pitää erikseen kasvattaa lempeiksi. Aikuisenkin mieli palautuu helposti luonnontilaan, ja sitten eletään vahvimman oikeuden mukaan, kuten Kärpästen herra osoitti.
William Goldingin Kärpästen herra (1954) on romaani, jossa poikajoukko joutuu autiolle saarelle. Pojat raaistuvat ja alkavat sotia keskenään. Tällaisia tarinoita katastrofeista pidetään todisteina siitä, millaisia olivat ”villi-ihmiset” ja millaisia mekin olemme pohjimmiltamme.
Itse uskon, ettei poikkeusolojen pohjalta kannata tehdä päätelmiä syvimmästä luonteestamme. Jos tapahtuu haaksirikko tai muu onnettomuus, harva toimii samoin kuin normaalisti, omana itsenään.
Portsmouthin yliopiston tutkija John Leach kuvaa kirjassaan Survival Psychology (Selviytymisen psykologia), miten ihmiset käyttäytyvät hätätilanteessa. 10–12 prosenttia säilyttää malttinsa. 75 prosenttia suhtautuu epärealistisesti. Loput menettävät itsehillintänsä.
Valtaosa ihmiskunnan historiasta on ollut muuta kuin akuuttia hätätilannetta. 200 000 vuoden aikana olemme oppineet elämään kaikkialla sademetsistä jäälakeuksille ja kehittäneet mitä erilaisimpia toimeentulon keinoja, kulttuureita, valtioita, taiteita.
Jos olisimme ”luonnostamme julmia” eli ahneita ja piittaamattomia, emme olisi päässeet näin pitkälle. Emme olisi luoneet lääketiedettä, pystyneet käymään kauppaa tai solmineet yhteistyösopimuksia. Emme olisi alkaneet suojella luontoa vaan kalunneet sen tyhjiin jo kauan sitten, emme vaalisi unelmaa maailmanrauhasta.
Ihmislajin menestys perustuu siihen, että osaamme tehdä yhteistyötä. Se edellyttää empatiaa, kykyä asettua toisen asemaan, halua parantaa toisen oloa, vaikka itsellä menisi ihan mukavasti. Näihin kykyihin harjaantuu elämän mittaan, mutta jotain tulee ”selkäytimestäkin”. Kokemukseni mukaan jo pari–kolmevuotias saattaa tuntea sydäntä raastavaa sääliä tai järkyttyä nähdessään, kun joku teloo itsensä.
Olemme luonnostamme sekä lempeitä että julmia; lempeitä ennen kaikkea omiamme kohtaan. Se, ketkä omiksi lasketaan, vaihtelee. Mitä enemmän tiedämme muukalaisista – vierasmaalaisista ihmisistä, koulukavereista, metsäneläimistä, kasveista, kaloista – sitä vaikeampi meidän on tahallisesti vahingoittaa heitä.
Kalastuspäivän murheellisen raportin jälkeen kaivoin esiin tiedetoimittaja Helena Telkänrannan artikkelin kalojen älykkyydestä (Tiede 6/2007). Miellämme kalat usein pelkiksi sätkiviksi kimpaleiksi, joilla ei ole järkeä eikä tuntoa. Tutkimukset antavat erilaisen kuvan.
Veden alla on maailma, jossa nuoret oppivat vanhemmilta. Kalat solmivat tuttavuuksia ja tunnistavat toverinsa ulkonäön ja hajun perusteella. Jotkut ovat arkoja, toiset rohkeita – kullakin kalalla on oma persoonallisuutensa.
Tämän soisi muistettavan pilkkiavannoilla ja onkireissuilla. Jos saalistat, kunnioita saalistasi. Meissä on paljon samaa.
Anni Kytömäki on kirjailija ja metsänkulkija, jonka kotona asuu kolme eri-ikäistä mieshenkilöä.
