Lastensuojelun Keskusliiton kuukausijulkaisu 
Maalla asuessa saa varautua yllätyksiin. Muutama vuosi sitten lähin bussipysäkkini lakkautettiin. Kävelymatka pysäkille piteni kolmesta kilometristä viiteen. Samalla taival muuttui vaarallisemmaksi, sillä reitin viimeisillä kilometreillä rekat jyrryttävät ja piennar on kapea.
Loputtomien roiskeiden, pölypilvien ja vaaratilanteiden jälkeen päädyin siihen, että minun on hankittava ajokortti, jotta arjesta ei tule liian vaikeaa. Koskaan ennen en ollut asiaa edes harkinnut. Henkilöautot olisivat mielestäni saaneet jäädä kuriositeeteiksi, jollaisia ne olivat Britanniassa 1800-luvulla – kunkin auton edellä käveli ihminen punaista varoituslippua heiluttaen.
Ilman autoja emme kärsisi öljyn ylivallasta ja kaahareista. Melua ja saasteita olisi vähemmän. Emme joutuisi suremaan liikennekuolemia, moottoriteiden alle jääneitä metsiä, halkaistuja kallioita ja eläinten ikiaikaisia reittejä, joita väylämme katkovat.
Ajokorttiprosessi kesti kolme vuotta vastentahtoisuuteni takia. Ajoharjoittelu eteni omintakeisen rattiraivon vallassa: että tällaiseen piti vielä liki nelikymppisenä joutua!
Toki löysin autoilusta kiintoisiakin piirteitä. Pääsin tarkastelemaan läheltä ajamisen psykologiaa: miten merkillisiä piirteitä autoilu tuo esiin omasta ja toisten persoonallisuudesta.
Autokoulun luennot olivat oma lukunsa. Tuleville kuljettajille tähdennettiin, että jos eläin kirmaa tielle, ei pidä jarruttaa, koska voi tulla ketjukolari. Kuuntelin ällistyneenä. Miksei tässä(kin) ohjeisteta tilannekohtaiseen harkintaan?
Jos takana ei ole ketään tai jos ei ole tarvetta äkkijarruttaa vaan hidastaa, tielle erehtyneen henkeä on tietysti suojeltava. Tarpeettoman kärsimyksen aiheuttaminen eläimille on kielletty eläinsuojelulaissakin. Ja entä jos kuljettaja sekunnin murto-osassa määrittäisi lajin väärin ja ”yliajettava eläin” olisikin ”säästettävä ihmislapsi”?
Pöyristyttävimmän ohjeen sai taannoin ystäväni. Kun ajotunnilla lähestyttiin tiellä tepastelevia kesykyyhkyjä, opettaja kehotti painamaan kaasua. Ystäväni ei totellut vaan reklamoi autokoulun omistajalle.
”Nosta jalka kaasulta: perhonen ylittää tien”, kirjoittaa Eeva Kilpi.
Monia ajaminen pelottaa, myös minua. Toistuvasti olen kuullut sanottavan, että jos pelottaa, on ajettava paljon, kyllä se siitä, on vain oltava huolellinen.
Viime kesäkuussa matkasin vanhempieni kanssa Tampereelta Hämeenkyröön. Ajoin moottoritiellä oikeanpuoleista kaistaa. Samaan suuntaan kanssamme ajoi vasemmalla puolellamme rekka. Äkkiä se lähestyi sivusuunnassa. ”Mitä toi tekee!” ehdin huudahtaa.
Rekka siirtyi kaistallemme, törmäsi kylkeen ja kiepsautti automme nokkansa eteen. Lähdimme raahautumaan sivuluisussa rekan edessä. Vasta silloin rekkakuski huomasi automme ja alkoi jarruttaa. Rekan keula oli 10 sentin päässä vieressäni oven toisella puolen ja painautui lähemmäs.
Luisuttuamme noin 150 metriä kuski sai rekan pysähtymään. Sivuikkuna hajosi vielä päälleni, mutta kömmimme kyydistä ehjinä. Automme päätyi romuttamoon, rekkakuski sai sakot liikenneturvallisuuden vaarantamisesta ja minä vahvistuksen mielipiteilleni autoista.
Jos autoilu pelottaa, on syytä pelätä edelleen. Vaikka olisi huolellinen, joku muu ei ehkä ole. Onnettomuuden riski on pienehkö, mutta todellinen. Liikennepelot eivät ole neurooseja, jotka pitäisi selättää, vaan realismia.
Kansalaispalaute tuotti tulosta pian ajokortin saatuani. Bussipysäkki siirtyi takaisin kolmen kilometrin päähän kotoani. Nykyään käytän paikallisbussissakin turvavyötä, jos sellainen on tarjolla.
Anni Kytömäki on kirjailija ja metsänkulkija, jonka kotona asuu kolme eri-ikäistä mieshenkilöä.
