Siirry sisältöön
Tarinoita lastensuojelusta

Perhekoti

28.05.2020

Perhonen kuvituskuva Tarinoita lastensuojelusta

Perhonen ei ollut uskoa, että perhekodissa on ruoka-ajat, tietyt perusrutiinit, ja rytmi päivässä. Hänestä tuntui, että kaikki olisi vain näytelmää.

Sijoitus perhekotiin oli minulle pelastus. Mutta ei se helppoa ollut, varsinkaan alkuun. Mutta mikä siinä oli minulle vaikeinta? Ensimmäisenä iski tietynlainen epäusko. En voinut uskoa, että perhe-elämä voisi olla sellaista. Että olisi muka oikeasti ruoka-ajat, tietyt perusrutiinit, ja rytmi päivässä. En usko. Nämä kaikki vain näyttelevät. Pelkkää näytelmää, ja kohta palataan siihen normaaliin, missä ei ole mitään tietoakaan näistä. Siihen normaaliin, jossa ei ole ruoka-aikoja eikä valmista ruokaa, ei kotihommia jokaisen hoidettavana, ei olisi herätystä tai nukkumaanmenoa ohjeistettuna. 

Ja kuitenkin, sellaista siellä perhe-elämä oli. Oli ajat, jolloin syötiin, ruoka oli valmistettuna ja vielä istuttiin yhdessä. Ruokapöydässä. Voiko tämä olla totta?  

Oli aamupala, oli välipala tai päiväkahvi, oli iltapala, oli kaksi lämmintä ateriaa päivässä. Kotihommia oli jokaiselle jaettu hieman, kerran viikossa illan keittiövuoro, joka jokaisen täytyi hoitaa. Tarvittaessa jopa ohjeistettiin ja autettiin, jos ei jotain osannut. Eikä kukaan haukkunut, jos ei jotain osannut. Sai pyytää apua.  

Kyllä, tämänkin on pakko olla pelkkää näytelmää. Vessansiivousvuoro kiersi, oman huoneensa siivouksesta jokainen vastasi itse, tarvittaessa ohjattuna, autettuna, kehotettuna. Ja minua kiitettiin, kun olin tehnyt hommat. Eihän kukaan sellaisesta oikeasti kiitä? Tämänkin on pakko olla aivan varmasti pelkkää näytelmää.  

Aamulla tultiin herättämään, jos nukuin turhan pitkään, illalla ohjeistettiin nukkumaan. Eikä silloinkaan huudettu. Kehotettiin menemään, käskettiin tarvittaessa, mutta ei huudettu. Ei voi olla totta. Ei tälläista ole. Tämä on näytelmää. 

Koin siis oloni aluksi epäileväksi. En voinut uskoa, että se rytmi, rauhallisuus, tuki voisi olla minulle mahdollista. Halusin luottaa siihen ympäristöön ja niihin aikuisiin, mutta en uskaltanut. En uskaltanut, en pystynyt, koska olin aivan varma, että jos luotan, se kaikki häviää. Ja tiesin, että sitä en halunnut menettää. Siinä oli jotain, mitä olin koko ikäni kaivannut. 

Oloni oli myös ahdistunut, ahdistus purkautui viiltelemällä. Mutta viiltely oli myös testi heille. Olin varma, että jos minun huomataan olevan ahdistunut, minulle huudetaan, minulle raivotaan, minua lyödään, minut eristetään. Tapahtuisi jotain, mistä tietäisin tehneeni väärin.  

Mutta niin ei käynyt. Minulle ei huudettu, minulle ei raivottu. Minua hoidettiin, minua kuunneltiin. Ja tavallaan ahdistuin siitä entistä enemmän. Ei tämä voi olla totta. Ei mitenkään. Tämän on pakko olla näytelmää. Kohta he kaikki kostavat minulle, ja saan tuntea nahoissani tekoseni. Mutta he eivät kostaneet minulle. Minä en saanut tuntea nahoissani heidän vihaansa. En ymmärtänyt. 

Aluksi vaikeinta oli uskoa, millaista arki ja elämä siellä oli. Oli vaikeaa oppia elämään elämää, jossa oli arjessakin perusrytmit ja rutiinit. Oli myös vaikeaa elää ilman, että tarvitsi pelätä huutoa, riitoja, väkivaltaa. Vaikka tämä kaikki oli helpottavaa, se oli samalla myös tosi vaikeaa. Koin olevani huono ihminen. Koin olevani huono, tyhmä, koska en osannut edes arkea elää heidän kanssaan. Miten se muka voi olla niin vaikeaa? 

Vaikeaa oli myös se, kun olin siellä hetken ollut ja aloin uskoa, että he eivät näyttele. Se, kun aloin ymmärtämään, että elämä, mitä perhekodissa oli, oli normaalia. Että perhe-elämän kuuluisi olla lähempänä sellaista kuin sitä, missä itse olin aiemmin elänyt. Se, kun tajusin, että minua ei oltu kotonani kohdeltu oikein. Se, kun ymmärsin, että ei lasta saa lyödä, vaikka kuinka suututtaisi. Se, kun huomasin, että jos en jotain osaa, sitä ei tarvitsisi hävetä. Olisi aivan sallittua pyytää apua, ja minua autettaisiinkin ja vielä ystävällisesti. 

Nautin suunnattomasti niistä hetkistä, kun sain istua aikuisten kanssa kahvipöydässä, juteltiin, vitsailtiin. Sain olla rentona, rauhassa, oma itseni. Minun ei tarvinnut pelätä ”kotonani”.  

Koin olevani turvassa. Tartuin epätoivoisesti niihin hetkiin, etsin kaikkea mahdollista, mitä painaa mieleeni, mitä voin muistella, minkä varaan voin uppoutua haaveilemaan. Että minulla olisi edes jotain sitten, kun tämä kaikki vietäisiin minulta. Sitten kun en enää olisikaan tässä kodissa.  

Tämä koti oli minulle ensimmäinen paikka, jossa koin olevani kotona. Koin kuuluvani osaksi perhettä, koin olevani arvokas ihan omana itsenäni. 

Sain olla perhekodissa niin pitkään, kuin oli tarvetta. Täysi-ikäisyydenkin jälkeen sain asua siellä edelleen. Minua tuettiin itsenäistymään, mutta ei pakotettu. Sain mennä itsenäistymisasunnolleni, tai sain olla perhekodilla.  

Ilman perhekotiaikaani en usko, että olisin näin onnellinen nykyään. Alku oli minulle tosi rankkaa, mutta sen jälkeen nautin. Koin, että minusta välitettiin he välittivät silloin ja he välittävät edelleen. Minä voin sanoa rakastavani perhekotini perhettäni. Kiitos <3 

Perhonen

Perhosen lapsuuteen kuului hyvin pienestä lähtien hyväksikäyttöä ja väkivaltaa perheessä. Kun muuta keinoa ei ollut, hän purki tunteitaan kirjoittamalla. Apua hän sai liian myöhään, vasta teini-ikäisenä. Silloin hän pääsi perhekotiin, jonka työntekijä on edelleenkin läsnä ja tukena hänen arjessaan. Perhekodissa oli talli, ja hevoset ovat edelleenkin Perhoselle tärkeitä.

Nyt Perhonen on aikuinen, mutta hänen sisällään elää edelleen se pieni tyttö, rikottu perhonen. Hänen elämässään on ollut terapiaa ja sairaalajaksoja, mutta myös ihanan miehen tapaaminen ja naimisiinmeno.

Kuva: Aino Sutinen

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »