Normaali, tavallinen lapsuus

Keskusteluissa nousee kerta toisensa jälkeen esiin, se kuinka tärkeää on normaali ja tavallinen lapsuus. Onhan se toki, mutta kuka määrittelee normaalin ja tavallisen? Normaaliuttahan on olemassa psykologian kulmasta tilastollinen normaalius (tilastollinen keskiarvo, tämän mukaan enemmistön määrittelemä normaali), ja normatiivinen normaalius (yleisesti hyväksytty normaali).

Itselleni lapsena normaali arkipäivä oli tiivistettynä tällainen:

• Aamulla herätys – kuunnellen vierestä, kun isä yrittää hakata pikkuveljen ylös sängystä.
• Aamupalan teko – omatoimisesti, jos kaapissa oli tarpeet, ja jos ei, niin päivän eka sapuska tuli kouluruokailussa.
• Päivän vaatetus – sen mukaan, mitä oli puhtaana, tai mikä oli vähiten likaista.
• Kouluun lähtö – itse huolehtien, ehkä olin ajoissa, ehkä en.
• Koulupäivä – tuntien osalta yleensä ihan hyvin, välitunnit vietin välillä täysin yksin, ympärillä olevat käänsivät kirjaimellisesti selkänsä, tai sitten pääsin porukkaan mukaan, mutta minua kiusattiin rikkinäisistä/likaisista vaatteista, takkuisista hiuksista, omituisesta isästä. Oikein hyvänä päivänä pääsin poikien kanssa viettämään välitunnit, jolloin juoksimme pitkin poikin ja hihkuimme. Sellaisena päivänä tykkäsin myös välitunneista.
• Ruokailu – syöminen riippui pitkälti siitä, millainen välituntipäivä oli; hyvänä päivänä söin mielelläni, sain mahan täyteen, koin sen olevan sallittua. Huonona päivänä jätin syömättä, nälkä oli, mutta hain hyväksyntää sen kautta, että pystyin olemaan koko päivän syömättä.
• Koulusta kotiin – läksyt ehkä tein, ehkä en, eipä sitä kukaan pahemmin tarkastanut kotona. Kokeisiin saatoin lukea, mikäli muistin, tai sitten en, ketään ei kiinnostanut.
• Kotona söin, tai sitten en; se riippui siitä, oliko kaapeissa syötävää, jaksoinko tehdä ja koinko olevani arvostetumpi syömättä.
• Illat – pahimpia. Isä tuli töistä kotiin jossain vaiheessa. Jos hänellä oli päivystysviikko, hän tuli selvinpäin, jos ei, niin se oli arpapeliä. Päivystysviikkoina oli rauhallisempaa, ei niin pahoja huuto- ja väkivaltatilanteita. Muuten jännitinkin koko ajan joko itseni tai sisarusten puolesta. Nukkumaan kävin, kun huvitti, eipä sitäkään kukaan valvonut käynkö.

Tällainen oli minulle normaali, tavallinen päivä. Kukaan ei kertonut minulle, että tämän ei kuuluisi olla lapsen normaali, tavallinen päivä. Minulle se oli sitä, ja luulin, että se on täysin hyväksyttävää.

Vasta vuonna 2006, ollessani 13-vuotias, minulle kerrottiin, ettei kenelläkään ole oikeutta lyödä tai satuttaa muuten ketään; ei edes erittäin vihainen vanhempi saa lyödä huonosti käyttäytyvää lastaan. Tämän sanoi minulle tuttu aikuinen tallilta, kun puhuimme hevosen koulutuksesta ja kohtelusta.

Jäin miettimään hänen sanojaan, mutta en uskaltanut sanoa mitään. Myöhemmin, vuosia myöhemmin täysi-ikäisenä kysyin, oliko hän aavistanut kotioloistani jotain. Kyllä oli. Monet muutkin lasten vanhemmat aavistivat: toisten lasten ei koskaan annettu tulla isäni kyytiin, vanhemmat eivät antaneet lupaa. Koin tämän halveksunnaksi itseäni kohtaan: minä olin huono, en kelvannut. En ymmärtänyt, ettei se liittynyt minuun, vaan isääni.

Kunpa joku olisi kertonut minulle lapsena, millainen on lapsen normaali, tavallinen päivä. Kunpa joku olisi kertonut, mitä se ei missään nimessä saa sisältää. Kertonut, että normaaliin, tavalliseen lapsuuteen kuuluvat myös vihanpuuskat, itkut, tunteet, joita ei ymmärrä tai osaa käsitellä. Ja että täytyisi olla luvallista, turvallista näyttää ne kaikki, että vanhempien tehtävä on ohjeistaa niiden kanssa, eikä suuttua niistä lapselle. Kunpa joku olisi sanonut, että vanhempi ei saa ”opettaa lastaan” seksuaalisesti koskemalla häneen, että lapsellakin on oikeus pitää oma keho omanaan.

Olisiko tämä muuttanut asioita, helpottanut oloani, auttanut ymmärtämään enemmän itseäni? Uskoisin, että kyllä.

Nyt aikuisena tiedän, että minun tavallinen, normaali päiväni ei ollut tavallinen, normaali lapsen päivä. Tiedän, mitkä ovat vanhemman velvollisuudet ja oikeudet, missä menee vanhemman oikeuksien rajat. Tiedän, mitä oikeuksia lapsella kuuluisi olla, ja että niiden turvaaminen on erittäin tärkeää. Silti mietin edelleen, tulisiko minun antaa kaikki anteeksi, kuuluisiko minun tehdä niin? Oliko vika kuitenkin minussa?  Olisinko hyväksytympi, jos söisin vähemmän, vaatisin vähemmän, asettaisin muut aina itseni edelle? Saanko näyttää tunteitani, olenko oikeutettu niihin?

Siksi minä vihaan ”normaali, tavallinen lapsuus” -lausahdusta. Ahdistun siitä edelleen, joka kerta, paljon.

Silmiini nousevat kyyneleet aina, kun mietin sijoitustani. Perhekoti, johon minut sijoitettiin, oli ensimmäinen koti, missä olin turvassa. Minulla oli säännöt, velvollisuudet, rajat – lisäksi minulla oli oikeudet, ymmärtävät ja ohjeistavat aikuiset ympärillä. Olin turvassa ja rakastettu. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Olin silloin 16-vuotias.

Kerro sinä, aikuinen, lapselle, millainen normaalin, tavallisen päivän tulisi olla. Lapsi ei sitä tiedä. Lapselle normaalia on se, millaista hänen oma elämänsä on. Vaikka se ei olisi sitä. Joskus se pieni teko, se pieni sana, se pieni hetki ja oivallus voi olla se, mikä auttaa eniten.

Kiitos.

Perhonen Perhosen lapsuuteen kuului hyvin pienestä lähtien hyväksikäyttöä ja väkivaltaa perheessä. Kun muuta keinoa ei ollut, hän purki tunteitaan kirjoittamalla. Apua hän sai liian myöhään, vasta teini-ikäisenä. Silloin hän pääsi perhekotiin, jonka työntekijä on edelleenkin läsnä ja tukena hänen arjessaan. Perhekodissa oli talli, ja hevoset ovat edelleenkin Perhoselle tärkeitä. Nyt Perhonen on aikuinen, mutta hänen sisällään elää edelleen se pieni tyttö, rikottu perhonen. Hänen elämässään on ollut terapiaa ja sairaalajaksoja, mutta myös ihanan miehen tapaaminen ja naimisiinmeno. ”Toukasta tulee liian varhain perhonen jonka repaleiset siivet eivät kanna.” [caption id="attachment_31772" align="alignnone" width="300"] Kuva: Aino Sutinen[/caption]