Minun läheiseni

Lapsena tunsin häpeää, kun kaverini kertoivat perheistään, iloisista perhejuhlista tai perhelomista. Eihän se kenenkään muun syy ole, ettei minulla ole normaalia perhettä tai etten ole saanut tuntea sitä normaalia rakkautta, mitä perheissä on. 

Tunsin oloni niin erilaiseksi. 

Olisin niin kovasti halunnut tuntea sen. 

Kyllä minä nautin yhteisistä reissuista muiden lastenkodin lasten kanssa. Ja minulla on isoveljeni. Hän on minun perheeni. 

Tunnen silti vieläkin pienen kateuden ja häpeän tunteen, kun näen onnellisia perheitä. Tunnen itseni ulkopuoliseksi puolisoni perheen kanssa. En tunne olevani osa perhettä. Tunnen olevani riesa, enkä osaa olla oma itseni. Välillä tunnen oloni jopa rikolliseksi tai siivellä eläjäksi, jos olen mukana perhetapahtumissa ja minulle tarjotaan, enkä itse ole maksamassa tai osallistu kuluihin. 

Toisinaan minulla on olo, että minusta ajatellaan pahinta. Ei laitostaustani takia, vaan sen takia, että yrittäisin jotenkin hyötyä muista ja esittää, että olisin oikeasti osa perhettä.  

Omaohjaajalleni, rakkaudella

Laitoksessa asuessani omaohjaajapäivät katkaisivat sen todellisuuden, että äitini asuu muualla. Hetki pois laitoksesta teki hyvää. Omaohjaajani ymmärsi sen ja mahdollisti minulle paljon. 

Kerran omaohjaajani vei minut omaohjaajapäivänä kylpylään. Odotin innolla. Minulle oli luvattu, että olisimme yön kylpylässä ja saisin viettää kahdestaan aikaa oman ohjaajani kanssa. Meillä oli hauskaa. Kävimme uimassa, saunomassa, syömässä buffetissa. En ollut kertaakaan ahdistunut, kuten yleensä, koska mielessäni oli kaikkea muuta. 

Omaohjaajani otti minut osaksi perhettään, vaikkei mikään velvoittanut häntä siihen. Sain jopa kutsun hänen häihinsä. En ollut koskaan ollut häissä. Jännitti kauheasti. Entä jos sotken vahingossa ruualla? Entä jos nolaan itseni? Huudetaanko minulle? Minä olin kömpelö lapsi.  

Omaohjaajani ymmärsi silloinkin, mikä pientä mieltäni ahdisti. Hän ei ikinä huutanut tai haukkunut minua. 

Minusta välitettiin

Meillä oli laitoksessa yökkö, jota ihailin ja kunnioitin. Hän oli taiteilija. Hän teki kauniita teoksia ja esitteli niitä. Muistan, kuinka haaveilin, että minusta tulisi yhtä hyvä taiteilija joskus. Hän toi valoa pimeään arkeen.   

Heräsin arkisin muita ennen, koska liikuin kauemmas kouluun. Yökkö teki joskus aamuisin minulle riisipuuroa, koska tiesi, että tykkään siitä. Ajattelin, ettei ole muita kohtaan reilua, että yhtä lellitään näin, mutta se sai minut tuntemaan, että minusta välitetään. 

Jälkihuollon työntekijäni

Tapasin jälkihuollon työntekijäni, kun muutin 15-vuotiaana omaan asuntooni. He vaikuttivat mukavilta. Teini minussa silti kapinoi ja mietin, pääsenkö ikinä eroon näistä ”tantoista”.  

Alkuun en lämmennyt millekään, mitä ensisijainen jälkihuollon työntekijäni ehdotti. Mutta hän oli sinnikäs. Ehkä myös oma luonteeni mahdollisti henkisen kasvun: olen utelias ja kiltti. 

Työntekijäni ehdotti kuntonyrkkeilyä. Päätin kokeilla. Pian huomasin, että pystyin avautumaan hänelle kaikesta. Tykkäsin jutella hänen kanssaan. Välillä minua hieman ärsytti, mutta hän osasi muotoilla asiat uudestaan ja ehdottaa jotain muuta. Hänellä oli myös huumorintajua ja hän ymmärsi minunkin outoa huumoriani (ainakin toivottavasti).  

Itsetuntoni nousi, koska tunsin, että kyllä minä pärjään. Saan apua, jos tarvitsen. En tuntenut oloani enää yksinäiseksi ja tunsin, että kaikki järjestyy. Jälkihuollon työntekijäni opetti, miten Kelan hakemuksia tehdään ja mitä tukia saan opiskelijana. Mitä minun kannattaa huomioida seuraavassa kuussa. 

Toista jälkihuollon työntekijää en paljoa nähnyt. Ainoastaan jos toinen toinen oli lomilla tai sairasti. Hän oli räikeä luonteinen, mutta todella hauska. Tykkäsin hänen luonteestaan.   

Aloin kiinnostua nuorisotyöstä, kun näin ja koin, miten hienoa työtä jälkihuollossa tehdään. Työntekijät olivat oikealla alalla ja antoivat ainakin tälle nuorelle avaimia elämään. 

Nyt hieman surettaa, että omalta osaltani jälkihuolto loppuu. Mitäpä minä heitä enää vaivaan. Juttutuokioita vain saisi olla tulevaisuudessakin.  

Minun kohdallani kaikki nämä työntekijät ovat tehneet työnsä täydellisesti. Olen kiitollinen. 

@Janskku  @Janskku on kaksikymppinen oululainen, joka työskentelee sosiaali- ja terveysalalla. Hän pitää jälkihuollon ohjaajaansa yhtenä elämänsä tärkeimmistä aikuisista.   Lastensuojelu on alun perin tullut hänen elämäänsä yksinhuoltajaäidin alkoholiongelman vuoksi. Hän on asunut veljensä kanssa sekä laitoksessa että sijaisperheessä ja muuttanut alaikäisenä kauas lapsuuden perheestään, koska ei kestänyt olla liian lähellä. [caption id="attachment_32322" align="alignnone" width="300"] Kuva: Aino Sutinen[/caption]