Siirry sisältöön
Tarinoita lastensuojelusta

Mihin biologinen side velvoittaa?

09.10.2020

Perhonen kuvituskuva Tarinoita lastensuojelusta

Nimimerkki Perhonen muistelee blogissa nuorempaa siskoaan ja pohtii, kuinka tärkeää on sanoa läheisille, että välittää heistä.

Pikkusiskoni kuoli yllättäen. Hän oli minua kuusi vuotta nuorempi. Kuolinsyy on epäselvä. Tehtiin ruumiinavaus ja kuolinsyytutkinta, vastausta ei ole vielä tullut. Olin häntä kantamassa hautaan. Suru on valtava, kaipaus on valtava, ikävä. Kun vielä kerran pääsisin halaamaan ja kertomaan, kuinka tärkeä hän oli minulle ja tulee aina olemaan.

Mutta on liian myöhäistä. Hän oli vasta tässä, nyt hän ei ole enää täällä.

Kuoleman myötä olen miettinyt kaikenlaista: omaa elämääni, kaipausta ja surua, mutta vielä enemmän pikkusiskoni elämää. Olisinko voinut olla hänelle parempi, mitä tein väärin, mitä oikein, tiesikö hän tulevasta, olisiko hänellä ollut elämän parhaat vai huonot vuodet edessään?

Minulla on monta sisarusta, mutta ainut heistä, jonka kanssa koin aitoa ymmärrystä, välittämistä, rakkautta, oli pikkusiskoni. Nyt hän on lähtenyt. Hänen kanssaan jaoimme niin ilot kuin surutkin, tunteet syvimmät, huonot vitsit, menneen ja tulevan pohdinnat. Pikkusiskoni oli ainoa sisaruksistani, jonka kanssa olin läheinen, ainut, jonka kanssa koin sisarussuhteen ihanuuden.

Hankalat perhesuhteet tekevät tästä vielä vaikeampaa.

Lapsi vanhemman ymmärtäjänä vai toisinpäin

Moni kertoo, kuinka perheestä saa voimaa. Entä jos ei saakaan? Minä en ole riidoissa sisaruksieni kanssa, mutta toisaalta en myöskään väleissä enkä tekemisissä. He ovat olemassa, mutta en tiedä heistä mitään, eivätkä he tiedä minusta. Koen olevani heidän seurassaan ulkopuolinen.

Olen kokenut huonoa omatuntoa siitä, etten ole ollut vanhempieni kanssa tekemisissä. Suurin osa ihmisistä ymmärtää, ja kannustaakin siihen, etten ole isäni kanssa väleissä. Käyttihän hän minua seksuaalisesti hyväkseen vuosia. Käytti henkistä ja fyysistä väkivaltaa.

Entä äitini? Olihan hän mukanani oikeudenkäynneissä ja kaikissa niitä edeltäneissä tutkimuksissa. Onhan hän omalla tavallaan yrittänyt tukea minua voidessani huonosti, vaikka hänen tapansa saikin minut voimaan välillä jopa entistä huonommin. Hän ei rikkonut lakia samalla tavalla kuin isäni, mutta hän rikkoi jotain muuta. Äitini on minulle rakas ja tiedän, että hän välittää. En halua sulkea häntä kokonaan elämästäni, mutta vaakakupissa painaa myös asioita, joita en arvosta.

Osa sisaruksistani on isäni kanssa hyvissä väleissä. Minä koen sen niin, että isäni on heille tärkeämpi kuin minä. En syytä ketään heidän valinnoistaan. En vain voi satuttaa itseäni jatkamalla yhteydenpitoa heidänkään kanssaan. Isosiskoni oli ainoa, jolle lapsena edes mietin kertovani isästämme ja hänen teoistaan. Häpesin silti niin, etten ikinä uskaltanut sanoa. Aina väliin iski häpeä, epätietoisuus oikeasta ja väärästä. Hänenkin kanssaan kasvoimme eri teille. Isoveljeni on välittävä, hän on ollut tukenani ja yrittänyt olla aina parhaansa mukaan isoveli.

Edellyttääkö biologinen side silmien sulkemista, ikuista ymmärrystä, valintojen ja tekojen hyväksyntää? Välitän ja rakastan, mutta samalla olen katkera, vihainen, surullinen, koen oloni syyllistetyksi. Ymmärrän, että äitinikään ei voinut hyvin. Ymmärrän, että hän pelkäsi.

Tarvitseeko lapsen ymmärtää vanhempiaan oman tuskan, hädän, epätoivon keskellä? Missä menee raja, mikä on ymmärrettävää, hyväksyttävää? Miten pitkään jaksaa ymmärtää?

Joskus on otettava omaa tilaa

Onhan minullakin lapsuudestani monenlaisia muistoja. On niitä, joissa istumme keskellä metsää kiven päällä karussa vanhempiamme, toisen jalkapohjassa on lasinsiru rikkoutuneesta astiasta, emme uskalla pyytää apua sirun poistamiseen. On myös niitä, kun olemme isovanhempiemme luona, puissa leikkien, jutellen, mäkeä laskien. Laittamassa kieltämme jäiseen tolppaan totta kai sitä on koittanut lähes jokainen lapsi.

Me muutumme elämämme aikana, eikä aina tarvitse ajatella vain muita ihmisiä ja sitä, miten tekomme vaikuttavat muihin. Joskus on oikeutettua ottaa omaa tilaa. Joskus ei pysty toimimaan muiden hyväksi. Biologinen side ei saisi velvoittaa olemaan jotain, joka särkee itseä sisältä.

Mikään ei ole tässä elämässä täysin selvää, kenenkään rooli ei ole vain ja ainoastaan yksi ainut. Jokainen on joskus heikompi, joskus vahvempi.

Pikkusiskoni oli sydämellisin ihminen, johon olen ikinä törmännyt. Toivon, että pystyn häneltä oppimaani jakamaan eteenpäin. Parhaani mukaan ainakin yritän. Vaikka elämäni on välillä epäselvää, kaaostakin, olen saanut rakennettua raamit, joiden mukaan menen, arvot, joita haluan noudattaa, päämäärän, jota kohti pyrkiä. Siskoni auttoi minua paljon, ja nyt kun en enää voi auttaa häntä, voin vain yrittää auttaa muita poljettua, unohdettuja, huomaamattomia ihmisiä.

Jos jotain olen oppinut, niin tämän: huomioikaa rakkaanne, kertokaa välittävänne, olkaa ihmisiä ihmiselle. Älkää pitäkö mitään itsestäänselvyytenä. Kaikki voi muuttua silmänräpäyksessä. Kertokaa tunteenne usein, ennen kuin huomaatte, ettette ehtineetkään. Eläkää oman näköistä elämäänne, arvostakaa erilaisuutta, kaikkea sitä, mitä elämä tuo tullessaan.

Perhonen

Perhosen lapsuuteen kuului hyvin pienestä lähtien hyväksikäyttöä ja väkivaltaa perheessä. Kun muuta keinoa ei ollut, hän purki tunteitaan kirjoittamalla. Apua hän sai liian myöhään, vasta teini-ikäisenä. Silloin hän pääsi perhekotiin, jonka työntekijä on edelleenkin läsnä ja tukena hänen arjessaan. Perhekodissa oli talli, ja hevoset ovat edelleenkin Perhoselle tärkeitä.

Nyt Perhonen on aikuinen, mutta hänen sisällään elää edelleen se pieni tyttö, rikottu perhonen. Hänen elämässään on ollut terapiaa ja sairaalajaksoja, mutta myös ihanan miehen tapaaminen ja naimisiinmeno.

Kuva: Aino Sutinen

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »