Matka minuuteen alkoi tietokoneen näppäimistöltä

Ensin minulla oli asiaa aiheesta yksinäisyys. Aloin kirjoittaa. Kirjoittaa siitä, mikä osa lastensuojelutaustallani on vallitsevassa tunteessani. Teksti käveli pois. Hyvin ankaraa muokkausta vaativien tekstien joukkoon. Päiväkirjamateriaalia.

Sitten syttyi lamppu. Ymmärsin, että juuri siitä minun pitää kirjoittaa. Siitä, että on hyvä kirjoittaa. Siitä, miten juuri kirjoittaminen ja tämä koko hieno projekti on purjehdittanut tunteitani ja minua ihmisenä eteenpäin.

Löytäessäni itseni tämän kirjaprojektin alkumetreiltä olin inspiroitunut. Vihdoin pääsen avaamaan sanallisen arkkuni ja leikkimään sieltä löytyvillä sanoilla. Vielä asiansa osaavan opetukseen, aidon oikean kirjailijan. Ehkä vihdoin kömpelöt tekstini ja äidinkieleni ohjattaisiin oikeaan suuntaan aiheen äärellä, josta minä vielä saattaisin tietää jotakin.

Olin väärässä. Aivan hukassa.

Minä avasin kyllä arkun. Sana-arkkua en löytänyt mistään, vaikka kovasti yritin etsiä. Ilmoittele jos löydät tai sellaisen voisi esimerkiksi ostaa jostakin.

Minä avasin kyllä arkun. Arkun, joka oli sittenkin suhteellisen tiukasti kiinni, ja sen kansi oli painava nostaa. Ei siellä niitä sanoja ollut. Siellä oli välähdyksiä, hajuja, muistoja, ääniä. Hymyjä, itkuja, nauruja, huutoa. Kipua, onnea, tuskaa, valoa. Aika vähän sanoja. Olin ajatellut, että elämäni aikana olen sen laatikkomaisen kapistuksen tarpeeksi monta kertaa avannut ja käynyt sisällön läpi. Olin väärässä jälleen.

Uskaltaisin väittää, että tämä matka jossa olen ottanut lapion käteeni, iskenyt sen pinnan alle ja ihmetellyt sieltä paljastuvaa maailmaa tähän kirjaprojektiin, on ollut paras terapiaistunto ikinä. Ja minä olen istunut kuitenkin aika monella.

Tunneryöpyt jotka purskahtelivat arkusta ulos tuntuivat välillä pikkusormen kynnestä polviniveleen ja niskavilloihin asti. Hyvässä, että pahassa tunteessa. Kirjoittamiani tekstejä oli haastavaa lukea uudelleen. Se kuitenkin kannatti. Kirjainten avulla kokosin yhteen pienistä aistimuistojen sirpaleista hieman suurempia kokonaisuuksia. Muistoja ennen ja jälkeen lastensuojelun astumista elämääni. Minun tarinaani.

Toiveeni projektin ensiaskeleilla kirjallisten tuotosteni olevan oikeammilla urilla projektin loppupuolella asiantuntijan toimesta ei välttämättä käynyt toteen. Pilkkusäännöt ovat minulle edelleen yksi arvoitus ratkottavakseni (toivottavasti koulumme äidinkielen opettaja laittoi silmät kiinni tässä kohtaa, jos tätä löytyy lukemasta) ja tekstieni kirjallinen ulosanti etsii vielä omaa suuntaa. Olen ihan hemmetin tyytyväinen siitä. Iloinen.

Koska elämä antoi äidinkielentaitoni sijaan minulle opastusta oikeaan suuntaan tämän kirjoitusprojektin myötä. Vihjeen siitä, että vaikka arkun kansi olisi äärettömän tiukasti kiinni, mene ja avaa se. Pyydä jotakuta auttamaan sen painavan kannen nostamisessa. Mielestäni se on kuitenkin hippusen verran merkityksellisempää elämäni kannalta, kuin taidokas kirjallinen ulosanti. (Opettajille tiedoksi, että pilkkusäännöt tulevat heti perässä hopeamitali kaulassa.)

Pikkumyy Pikkumyy on 21-vuotias ikilapsi, joka käy lukiota ja haluaa elää suojassa maailman julmuudelta, mutta samalla nousta omille siivilleen ja lentää ylpeästi. Hän on muuttanut lastenkotiin 8-vuotiaana. Lapsena hän on sekä kironnut että kiittänyt laitoselämää, ikävöinyt tunnetta oikeasta perheestä ja opetellut uudestaan luottamaan ihmisiin. Pikkumyy pyytää, että emme suhtautuisi ”pahamaineisiin laitosnuoriin” kasvottomana massana, yhteiskunnan outolintuina. Sillä jokaisella on tarina, jonka kanssa hän saattaa kipuilla.  [caption id="attachment_31808" align="aligncenter" width="300"] Kuva: Aino Sutinen[/caption]