Lapsen masennus

Kärsin masennuksesta jo lapsena. Olin ihan pienenä kertonut ohjaajille, etten halua olla minä. Haluan olla joku muu. 

12-vuotiaana masennus puhkesi tosissaan. Viiltelin. Yritin saada käytökselläni huomiota. Peittelin käsiäni siteellä ja väitin, että ranteeni on kipeä. Sain onneksi apua. Kuraattori huomasi ja pääsin tutulle terapeutille, joka on ollut perheemme perheterapeutti. 

16-vuotiaana henkinen jaksamiseni romahti. Se aika meni sumussa. Muistan vain, että pidin itseäni arvottomana. Ajattelin, että olen nolo ja häpesin itseäni. Ajattelin, että olen huono kaikessa mitä teen. En halunnut mennä kouluun, koska näin itseni vain epäonnistujana. Näin itseni surkimuksena ja ajattelin, että jopa tuntemattomat ajattelevat minusta niin. 

Muistan hyvin, mikä tuska minulla oli sisälläni. En saanut unta. Itkin vain. En syönyt paljoakaan. Esitin ystävilleni ja jälkihuollon työntekijälleni, että kaikki on hyvin ja minulla ei ole mitään hätää.  

Esitin pitkään roolia, kunnes en enää jaksanut. 

En nukkunut ja laitoin ystävilleni ääniviestejä keskellä yötä. Ystäväni valvoi itsekin yleensä, joten sain seuraa. Kerroin myöhemmin, etten jaksa enää, etten halua kuulostaa siltä, että vingun huomiota.  

Halusin vain apua. En halunnut sääliä. En uskaltanut mennä lääkäriin. Häpesin itseäni.  

Miksi kukaan uskoisi minua? Ajattelin että minusta ajateltaisiin, että olen vain huomionhakuinen nuori. En kestänyt. Makasin sängyllä ja mietin tapoja lähteä.  

Olen onnellinen siitä, että minulla oli kaksi kaveriani. Toinen asui kauempana, mutta se että hän valvoi öisin, auttoi minua rauhoittumaan ja lopulta nukkumaan. Toinen kaverini, joka asuu samalla paikkakunnalla, houkutteli minut ulos asunnosta. Hän ymmärsi tilanteeni ja pystyimme heittämään läppää siitä, kuinka ”angstinen paska” olen ja muutakin rankempaa huumoria. Tämä auttoi minua ja mieleni piristyi. Rankka huumori rankkaan sairauteen. 

Kaverini vaati minua menemään lääkäriin. Hän lupasi tulla mukaani, mutta tunsin, etten halua olla enempää vaivaksi. Lopulta jälkihuollon työntekijä tuli mukaani. 

Sairauteni näkyi uupumuksena ja itsetuhoisuutena. Huolehdin itsestäni ja jaksoin käydä salilla. Syöminen vaihteli. Välillä söin välillä en. Kun alakuloisuus iski, ylisöin kaikkea. Painoni nousi.  Ulkonäköpaineet tuli kuvioon ja tiukensin ruokavaliota. Söin kyllä, mutta vähemmän. Kävin salilla. Laihduin paljon. 

Inhosin itseäni. En ollut hengenvaarallisen laiha, mutta hoikka silti. Kun aloitin työni, masennus iski uudelleen. Aloin syömään paljon ja taas painoni nousi. Kun lopetin työt ja jäin sairaslomalle, sain voimia kehittää itsetuntoa ja päätin aloittaa voiman treenaamisen. Sain nopeasti tuloksia ja olin oikeasti hyvä siinä, mitä tein.  

Luulisi, että lihasten kasvaminen saisi naisena olon tuntumaan miehiseltä ja itsetunnon laskemaan, mutta minä tunsin vihdoin olevani kaunis ja voimakas. Vihdoin en tuntenut oloani heikoksi. Aloin hyväksyä itseäni, vaikka painoni nousi ja olen nyt isokokoinen naiseksi.  

Rasvaakin minulla on, mutta se ei haittaa. Vaikka välillä itseinho näkyy vaatteiden valinnassa, en ole reiluun vuoteen kärsinyt masennuksesta ja olen nykyään onnellinen. Toivon, että tämä kausi pysyy pitkään. 

Päihitin sen pirulaisen! 

@Janskku 

@Janskku on kaksikymppinen oululainen, joka työskentelee sosiaali- ja terveysalalla. Hän pitää jälkihuollon ohjaajaansa yhtenä elämänsä tärkeimmistä aikuisista.   Lastensuojelu on alun perin tullut hänen elämäänsä yksinhuoltajaäidin alkoholiongelman vuoksi. Hän on asunut veljensä kanssa sekä laitoksessa että sijaisperheessä ja muuttanut alaikäisenä kauas lapsuuden perheestään, koska ei kestänyt olla liian lähellä.  [caption id="attachment_32322" align="alignnone" width="300"] Kuva: Aino Sutinen[/caption]