Siirry sisältöön
Tarinoita lastensuojelusta

Kulisseista

09.01.2020

Lastensuojelun asiakas elää ennakkoluulojen maailmassa. Itse pidin lapsena yllä kulisseja enkä kertonut taustastani, sillä en halunnut tulla leimatuksi asioista, joihin en itse ole voinut vaikuttaa. Sijaisperheessä esitin hiljaista ja kilttiä, sillä halusin olla täydellinen lapsi, jota ei hylättäisi. Vasta nyt uskallan olla ylpeästi minä.

En koskaan kutsunut sijaisvanhempiani äidiksi ja isäksi puhutellessani heitä, vaikka asuimmekin samassa taloudessa useita vuosia. Minun äitini asui muualla, samoin veljeni ja oikea sukuni. Silti koulussa ja harrastuksissa puhuin ulkopuolisille kanssani asuvista ihmisistä perheenäni, jotta en joutuisi vastailemaan tukaliin kysymyksiin.  

Koulukaverini kuulivat minun puhuvan äidistä, puhuin sitten sijaisäidistäni tai biologisesta, oikeasta äidistäni. Joillekin nämä kaksi henkilöä olivat yksi ja sama ihminen. Läheisimmät ystävät kuitenkin tiesivät erottelusta ja saattoivat joskus kysyä tarkennusta, kummasta äidistä nyt puhutaankaan. Suurimmalle osalle ihmisistä pidin kuitenkin kulissia yllä monta vuotta. En halunnut tulla leimatuksi ja tuomituksi asioista, jotka koskettavat minua kaikista eniten, mutta jotka ovat täysin minusta itsestäni riippumattomia. 

Lastensuojelun asiakas kohtaa jatkuvasti ennakkoluuloja. “Mitä olet tehnyt?” on yksi yleisimmistä kommenteista, joihin nuori törmää kertoessaan tilanteestaan. Harvemmin muut nuoret tuntuvat ajattelevan kenenkään päätyvän lastensuojelun piiriin jo lapsena, vaikka se oikeasti on valitettavan yleistä. 

Roolileikkiä

Välttääkseni inhottavat keskustelut ajauduin valehtelemaan todella monelle ihmiselle, sillä siten pystyin pitämään itseni helpommin kasassa. Asuin kuitenkin pienellä paikkakunnalla ja tieto levisi nopeasti, kun se kerran alkuun pääsi. Ensin häpesin asiaa, mutta huomasin kuitenkin, ettei asia kiinnostanutkaan ihmisiä niin paljon kuin olin mielessäni demonisoinut. Toisia asia kuitenkin kiinnosti ja olen kuullut todella vääristyneitä käsityksiä ihmisiltä, jotka eivät oikeasti tiedä huostaanotosta mitään. Mielestäni sosiaalipalveluiden rakenteista tulisi kertoa kaikille riippumatta kenenkään taustoista, jotta lastensuojeluun kohdistuneita ennakkoluuloja ja leimaa saataisiin purettua entistäkin tehokkaammin. 

Samalla, kun pidin kulissia kodin ulkopuolella, jouduin myös kotona ylläpitämään roolia. Saadessani toisen, “paremman” perheen, halusin olla täydellinen lapsi sijaisvanhemmilleni. Halusin lähtökohdistani huolimatta kelvata näille ihmisille, jotka olivat antaneet minulle kodin.  

Alkuun olin hieman ujo. Helsingistä maalle muuttaminen oli suuri muutos, enkä osannut toimia tiettyjen asioiden kanssa samalla tavalla kuin sijaissisarukseni. En ollut koskaan tehnyt tallitöitä, mättänyt puita, lämmittänyt saunaa tai pyöräillyt viiden kilometrin koulumatkoja pitkin maantietä. Olin kuitenkin innokas oppimaan uutta ja hiljalleen totuin uuden kodin toimintaan ja rentouduin. Pian minulle kuitenkin selvisi, että minusta pidettiin enemmän hiljaisena ja superkilttinä pikkutyttönä, kuin sanavalmiina omana itsenäni. Vetäydyin takaisin kuoreeni hiljaiseksi ja kiltiksi, jotta minusta ei tehtäisi ongelmaa ja haluttaisi eroon. 

Harrastin paljon sekä urheilu- että taidelajeja, kuten laskettelua ja teatteria. Koulussa ja vapaa-ajalla sain olla oma itseni, mutta kotona piti aina asetella sädekehä pään päälle kelvatakseni, ollakseni oikeanlainen. 

Uskallan olla minä

Aloittaessani lukio-opinnot vuosien ajan huolella rakentamani kuori alkoi säröillä ja maalipinta kulua. Ruumiinosa kerrallaan murtauduin siitä irti, uskaltauduin ilmaista itseäni ja olla minä. Olin päässyt vasta alkuun, kun sijaisvanhempani päättivät minun olevan ongelma ja heidän kotiinsa sopimaton. Heillä ei kuulemma ollut minulle enää mitään annettavaa, joten heidän mielestään kaikille olisi parempi, jos muuttaisin pois. Kului kaksi viikkoa, ja kaikki tavarani ja minut oli toimitettu biologisen äitini luokse. Nopein kotiutus ikinä. 

Itsetuntoni romahti. Ensimmäistä kertaa elämässäni menin psykologin vastaanotolle ja minua hävetti. Hävetti, sillä saisin taas uuden leiman otsaani. Muutaman tapaamisen jälkeen aloin kuitenkin ymmärtää, että olin liian kauan elänyt elämääni muiden toiveiden mukaisesti ja sivuuttanut itseni yrittäessäni miellyttää muita.  

Parin viime vuoden aikana olen oppinut itsestäni enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Minulla on ympärilläni ihmisiä, joiden seurassa saan olla oma itseni ja he pitävät minusta juuri tällaisena. Uskallan kertoa olevani huostaanotettu samalla tavalla kuin uskallan kertoa pitäväni päärynäjäätelöstä tai konsertoivani yksin pesutuvassa. Minä olen ylpeästi minä, enkä aio enää koskaan rakentaa kuorta peittämään sitä. 

Kesäheinä

Kesäheinä on parikymppinen yliopistoon pyrkivä helsinkiläinen, joka on kokenut vajaassa kymmenessä vuodessa kaikki lastensuojelun vaiheet avohuollosta ja sijoituksesta kotiutuksen kautta jälkihuoltoon. Kesäheinän tekevät onnelliseksi hitaat sunnuntaipäivät, syksyn kauneus ja uudet mahdollisuudet.

”Lastensuojelun asiakkaana oleminen merkitsi minulle häpeää ja epäonnistumista, mutta myös toivoa ja tukea.” 

Kuva: Aino Sutinen

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »