Koulukiusaaminen vaikuttaa läpi koko iän

Tämän tekstin pohjana on 36-vuotiaan naisen haastattelu, joka joutui koulukiusaamisen uhriksi heti ala-asteella koulujen alettua. Kiusaaminen kesti koko ala-asteen ajan.

Koulu oli pienen paikkakunnan ainoa koulu, ja hänen luokallaan oli noin 20 oppilasta. Opettaja oli luokkien 1-4 ajan sama naisopettaja, 5. luokalle mennessä opettaja (onneksi) vaihtui miesopettajaksi, joka oli myös kuutosluokan ajan.

Kiusaaminen oli lähinnä syyttelyä, nurkkaan ajamista, paikkaansa pitämättömistä asioista. Välitunneilla porukka kerääntyi kasaan ja kirjaimellisesti ajoi selkä seinää vasten syyttääkseen valheellisista asioista. Asioista, joihin tytöllä ei ollut osaa eikä arpaa. Porukkaa johti lähinnä yksi tyttö, joka sai muut innostumaan mukaan. Tämä herättää väkisin ajatuksen, että oliko muukin porukka vain kiusatuksi tulemisen pelon takia mukana?

Välituntien pitäisi olla koululaisille tauko, aika, jolloin voi hengähtää. Miten lapsi voi hengähtää, jos pelkää jo etukäteen tulevaa välituntia? Venyttää päälle pukemista, ettei tarvitsisi mennä kiusattavaksi.

Miksi kiusaaminen saa jatkua?

Aikuiset vinkuvat heti, mikäli töissä ei kerkeä pitämään kahvitaukoja. Mutta miten samaan aikaan aikuiset ihmiset eivät oikeasti puutu asiaan, joka vahingoittaa lasta, mahdollisesti koko iän ajan? Vaikka kiusaaminen ei ehkä olisikaan enää päivittäin aktiivisesti mielessä vuosien jälkeen, se nostaa päätään eritoten tietyissä tilanteissa. Tällaisia tilanteita ovat esimerkiksi uudet ihmissuhteet – esimerkiksi haastateltavani nainen saattaa ensi alkuun vaikuttaa hyvinkin tympeältä, vaikka ei sitä todellakaan oikeasti ole.

Luottamuksen puute ja epäonnistumisen pelko vaikuttavat myös tänä päivänä. Selkeästi tätä keskustelua käydessäni huomaan, että aihe on naiselle edelleen hankala. Kehonkieli on ahdistunutta, levotonta. Väkisinkin rupean pohtimaan, olenko ilkeä, kun nostan asian taas naisen mieleen?

Hänenkään kohdallaan asiaan ei puuttunut kukaan. Ensimmäisen neljän vuoden ajan opettajaa ei tuntunut kiinnostavan ollenkaan. 5-6 luokkien opettaja onneksi välitti edes hieman. Siltikään kiusaaminen ei loppunut kuin vasta yläasteelle siirryttäessä. Mikäli joku aikuinen joutuisi kestämään kiusausta työpaikallaan kuuden vuoden ajan, nousisi helposti haloo jo paljon aiemmin. Olisiko aika kiinnittää huomiota sinne lasten työpaikalle? Lapset osaavat olla erittäin julmia. Se ei ole oikein. Ei ketään kohtaan.

Jokainen satutettu on liikaa

Kiusaaminen vaikuttaa eri lailla ihmisiin. Haastattelemani nainen ei olisi muuttanut itsessään mitään saadakseen kiusauksen loppumaan, ainakaan jälkikäteen ajateltuna. Itse taas olisin halunnut muuttaa, silloin ja edelleen, itsessäni lähes mitä vain, etten olisi ollut silmätikkuna. Yritinkin muuttaa, tiettyyn rajaan asti.

Minuakin kiusattiin koulussa. Toisinaan kiusaaminen perustui siihen, kun sisarukseni pärjäsi urheilussa ja minä en. Toisinaan sain kuulla pilkkaa sukunimestäni, joskus perheeni tavoista. Ei uskoisi, että luokkalaiset saavat syyn ivata siitä, etteivät vanhempani tulleet yhteisiin tapaamisiin. Välillä olin sitten epätoivoinen änkyttäjä, kun ei puhuminen aina sujunut porukassa.

Inhottavinta oli kuitenkin ehkä se, että kun pojat ”ottivat kaveriksi”, olinkin yhtäkkiä naurettava lutka tyttöjen mielestä. Yritä siinä sitten selvitä, miellyttää muita ja miettiä, mikä mättää, kun en vaan ole hyväksytty. Vaikka miten yritin muuttaa itseäni ja tapojani, mikään ei auttanut. Sitten en enää jaksanut, ja luovutin. Annoin vaan olla ja mennä.

Haastattelemani nainen pohtii, olisiko kiusaaminen jäänyt välistä, jos hänellä olisi kouluun mennessä ollut paremmat sosiaaliset taidot. Jos olisi vaikka ollut kotona sisaruksia, joiden kanssa olisi päässyt harjoittelemaan niitä. Noh, minulta löytyy kyllä sisaruksia ja sosiaalisia taitojani on aina kehuttu harvinaisen hyviksi pienestä pitäen. Ja itse mietin, olisinko säästynyt, jos olisin ollut epäsosiaalisempi.

Kiusauksen uhriksi joutuminen voi vaikuttaa hyvin monella eri tavalla. Mutta harvoin sitä pystyy ohittamaan olankohautuksella. Siksi toivon, että jokainen meistä pitäisi silmänsä ja korvansa auki. Tarkkailisi ympäristöä, ja puuttuisi. Kiinnittäisi huomiota pieneltäkin vaikuttavaan härnäämiseen.

Koulut alkavat jälleen, ja jokainen satutettu on liikaa. Fyysinen kiusaaminen sattuu, totta kai, mutta niin tekee henkinenkin. Jos joudut joka kerta kouluun mennessä kuulemaan ivaa, joudut naurun kohteeksi, syrjityksi, kokemaan käännetyt selät ja katseet. Päädyt paikkailemaan näkymättömiä haavoja, jotka kulkevat mukana koko elämän.

Kukapa sellaista haluaisi kokea?

Perhonen Perhosen lapsuuteen kuului hyvin pienestä lähtien hyväksikäyttöä ja väkivaltaa perheessä. Kun muuta keinoa ei ollut, hän purki tunteitaan kirjoittamalla. Apua hän sai liian myöhään, vasta teini-ikäisenä. Silloin hän pääsi perhekotiin, jonka työntekijä on edelleenkin läsnä ja tukena hänen arjessaan. Perhekodissa oli talli, ja hevoset ovat edelleenkin Perhoselle tärkeitä. Nyt Perhonen on aikuinen, mutta hänen sisällään elää edelleen se pieni tyttö, rikottu perhonen. Hänen elämässään on ollut terapiaa ja sairaalajaksoja, mutta myös ihanan miehen tapaaminen ja naimisiinmeno. [caption id="attachment_31772" align="aligncenter" width="300"] Kuva: Aino Sutinen[/caption]