Kiikarit

Kirjoitan teille leimasta. Leimasta, joka minuun leimattiin sillä hetkellä, kun elämäni muutti suuntaa. Se ei juuri näy ulospäin, vaikka se täyttää minusta hyvin suuren osan. Se leima on kuin historiankirja, jota ei voi, eikä kannata pyyhkiä pois. 

Helpompaa on pitää leimani piilossa. Sillä on näet voima haavoittaa. Tuottaa sellaista kipua, että sisäinen kaveri, sisäinen puheeni, on valmis vaihtamaan puolta, liittymään niiden kiusaajien joukkoon. Minä olin silloin niin väsynyt, että irrotin otteeni hänestä liian helposti ja annoin kääntyä itseään vastaan.  

Se leima ei anna aseita pelkästään muille nuorille. Tahraista puhetta lastensuojelun leimasta kuulee opettajilta, aikuisilta ja kavereiden vanhemmilta. Omilta vanhemmilta. Eikä sen tarvitse olla suoraa puhetta, se on kuin rivien välissä väijyvä haju, jolla on valtuudet muokata ja päättää keskustelun suunta.  

Ehkä lastensuojelun leima on helppo kohta iskeä. Heikkouden merkki. Erilaisuutta. 

Nykyään olemme tiimi edellämainitun sisälläni elelevän kaverin kanssa. Ystäviä. Hän kertoo minulle, ettei minun leimani ole häpeän, kiusaamisen tai itseinhon arvoinen. Hän kertoo minulle, että sille tulisi ojentaa kunniamerkki siitä palveluksesta, jonka on saanut aikaan. Pelastanut paljolta. Tehnyt minusta minut. 

Sisäisellä Pikkumyylläni on kuitenkin asiaa. Sitä kiukuttaa leimani leima.  

Se yhteiskunnan tapa nähdä lastensuojelu tietynlaisten stereotypioin varustelluiden kiikareiden läpi. Sellaisilla kiikareilla on voima sulkea ovia. Voima vääristää ja muunnella ihmistä niiden katseen alla. Voima vahingoittaa ihmisarvoamme. Se voima on suuri heikkous.  

Pyytäisin sinua laskemaan kiikarit alas. Näe ihminen ilman oletuksia.  

Meistä jokainen kulkee omaa polkuaan. Erehtyen, palaten takaisin ja löytäen perille. Ei ole yhtä oikeaa tapaa vaeltaa maailmassa. Lopulta olemme kaikki kuitenkin vain ihmisiä. Ihmisiä varustettuna ihmisarvolla. Pidetään omistamme tarpeeksi lujaa kiinni niin, ettei se livahda karkuun ja kunnioitetaan toistemme omaa.  

Tämän projektin herättämät ajatukset lastensuojelun stigmasta ovat saaneet minut jo osittain antamaan palasia itsestäni sille työlle, joka tarvitsee tehdä, jotta tulevaisuudessa olisi paremmin. Mitä enemmän mietin, mitä enemmän turhautumisen tunne itää sisälläni, sitä enemmän minuun syttyy liekki ja halu antaa itseni kokonaan sille tehtävälle.  

Minun pitää kuitenkin harkita tarkkaan olenko valmis antamaan avaimet tulevaisuuteen kenties sulkea minulta ovia, tai saattaa itseni haavoittuvaisuuksille. Koska niitä kiikareita valitettavasti löytyy edelleen. 

Pikkumyy Pikkumyy on 21-vuotias ikilapsi, joka käy lukiota ja haluaa elää suojassa maailman julmuudelta, mutta samalla nousta omille siivilleen ja lentää ylpeästi. Hän on muuttanut lastenkotiin 8-vuotiaana. Lapsena hän on sekä kironnut että kiittänyt laitoselämää, ikävöinyt tunnetta oikeasta perheestä ja opetellut uudestaan luottamaan ihmisiin. Pikkumyy pyytää, että emme suhtautuisi ”pahamaineisiin laitosnuoriin” kasvottomana massana, yhteiskunnan outolintuina. Sillä jokaisella on tarina, jonka kanssa hän saattaa kipuilla. [caption id="attachment_31808" align="alignnone" width="300"] Kuva: Aino Sutinen[/caption]