Hän eli avun pyytämisen vaikeus 

Jälleen kerran lasken kädestä puhelimen terapian jälkeen. Olin päättänyt ennen puhelua, jälleen, että tämä on se kerta, kun kerron totuuden. Mutta lopputulos on sama kuin aiemminkin; en kerro, mikä tilanne on, ihan oikeasti. Kerron kyllä, että asia aiheuttaa edelleen päänvaivaa, kerroin sen jo useampi kerta sitten, mutta en myönnä totuutta. Joka kerralla terapeutti on asiasta kysynyt, ja minun tekisi joka kerta mieli sanoa, etten ole varma, onko asia enää sittenkään täysin hallinnassa. Sillä samalla nanosekunilla, kun meinaan kertoa rehellisesti tilanteen, hän tulee ja saa minut sanomaan, ’kaikki on hallinnassani, se ei rajoita elämääni’. 

Olen tehnyt itselleni terveellisen aamupalan, otan kupillisen tuoretta kahvia, asetun mukavasti sohvalle, avaan puhelimesta aamun lehdet ja alan nauttimaan rauhallisesta aamusta, mihinkään ei ole mikään kiire. Juon rauhassa ensimmäisen kahvikupillisen, mieheni tuo minulle toisen kupillisen. Ihana hetki, rakastan näitä aamuja, kun rakas on vieressä, kummallakaan ei ole kiire minnekään, jutellaan hieman, nautitaan myös hiljaisuudesta, nauretaan tyhmille vitseille, kaivamilleni meemeille, kettuillaan toisillemme kaikella rakkaudella. 

Se ihana tunne, kun tiedät että toisella on samanlainen huumorintaju, se tunne, kun tiedät tuntevasi toisen niin hyvin että tiedät mistä ja miten uskaltaa kettuilla toiselle, tiedät että voit kertoa toiselle mitä vaan. Mutta samalla sinua kalvaa sisältä se tunne, kun tiedät että edes rakastamasi ihminen ei tiedä hänestä. Haluaisin kertoa, mutta hän kieltää. Mies saa aamupalan syötyä, antaa pusun ja lähtee raivaamaan metsää. Minä katson perään, nousen ylös, puen tallivaatteet päälle, pistän aamupalan ja eväät eväskassiini ja lähden tallille. Automatkalla pysähdyn heittääkseni aamupalani metsään. 

Istun pitkän, mutta suht rauhallisen, tallipäivän aikana alas, otan evässalaatin kassista ja ryhdyn syömään samalla kun katson hevoshierojan työtä. Syödessäni tiedostan kaikki ympärillä olevat henkilöt; heitä on neljä, tiedän tasan tarkkaan missä he sijaitsevat, tiedän että he kaikki näkevät, kun minä syön. Syön, toivoen, että he eivät näe kamppailuani hänen kanssaan. Tai en tiedä, ehkä kuitenkin tavallaan toivon, että he näkisivät hänet, mutta samalla pelkään sitä yli kaiken. Hän ei jätä minua, hän kulkee rinnallani, hän tekee minusta kauniimman ja vahvemman, hän ei vain vaadi minulta, vaan hän tukee minua vaatimuksillaan. Samaan aikaan rakastan ja vihaan häntä. Syötyäni loppuun käyn ulkona vaihtamassa yhdelle hevoselle toisen loimen, vien kaikille tarhoihin heinää ja käyn oksentamassa. 

Hän ei pilaa elämääni, hetkittäin vain hieman rajoittaa. Hän ei ole ongelma, aiheuttaa vaan välillä pientä päänvaivaa. Hän ei vie yöuniani, ei määrittele elämääni, hän vaan asettaa tiettyjä tavoitteita. Minun tekisi mieli välillä pyytää apua, mutta lähinnä sen takia, että tarvittaessa joku on kanssani pysäyttämässä, jos hän meinaa purra kiinni kuolaimeen ja lähteä viemään. Enkä halua herättää turhaa huolta läheisissäni, hän on kuitenkin hallittavissani. 

Välillä tuntuu, että rankemman menneisyyden takia minun on vaikeampaa pyytää apua. Minulla ei ole tällä hetkellä mitenkään paha tilanne, en tarvitse pakottavasti apua. Enkä todellakaan ole sairaalahoidon tarpeessa. Olen ollut monta kertaa aiemmin osastohoidossa, pitkähköjäkin aikoja, ja tiedän kuinka ne ajat ovat olleet raskaita läheisilleni. Tiedän, että osa läheisistäni pelkää minun joutuvan takaisin osastolle, ja pelkään sitä itsekin, en todellakaan halua ikinä enää siihen jamaan. Minä nautin nyt elämästäni ja olen onnellinen. Mutta aina en jaksa olla ’se iloinen ja vahva nuori nainen’, välillä tekisi mieli vaan pysäyttää joku ja pyytää tukea.  

Kaverin kysyessä miten minulla menee, tekisi mieleni vastata, etten ole taaskaan pystynyt syömään, ruoka tulee ulos vaikken haluaisi, ja yöllä oli pakko nousta käymään vaa’alla. En sano sitä, en puhu hänestä, mutta en myöskään valehtele, kerron kuinka hevoskuviossa menee, onhan hänkin hevosihmisiä. Kuten suurin osa kavereistani. 

Kotiin palatessani syön ruuan ja olen tyytyväinen, että pystyn syömään normaalisti mieheni nähden.  

Hän on syömishäiriö. Se on sairaus, joka on minulla ottanut tavallaan oman hahmonsa. En pystynyt nuorena hallitsemaan ympäristöäni, perheolojen ollessa kaaosta kaipasin hallinnan tunnetta. Sain hallinnan tunnetta siitä, kun aloin rajoittamaan syömisiäni, kirjoitin tarkkaan ylös mitä ja milloin syön, mutta huomaamattani syömishäiriö alkoikin ottaa enemmän ja enemmän valtaa. Asiaa lietsoi myös se, että kotona ei aina välttämättä ollut mitään syötävää, ja vaikka olisikin ollut, sitä, mitä sain syödä, käytettiin myös rangaistuksena. Kukaan ei puuttunut asiaan ennen kuin vasta ensimmäisen osastojaksoni aikana, siellä huomattiin ongelma heti. 

Olen enimmäkseen parantunut syömishäiriöstä, mutta en tiedä, voinko päästä hänestä ikinä lopullisesti täysin eroon. Viime vuosien aikana olen lähinnä vain opetellut hyväksymään asian, ja elämään sen kanssa. Vaikeinta on ollut myöntää ulkopuolisille, että en välttämättä hallitsekaan häntä. Avun pyytäminen on hankalaa, vaikka lähelläni on välittäviä ihmisiäkin. 

Perhonen

Perhosen lapsuuteen kuului hyvin pienestä lähtien hyväksikäyttöä ja väkivaltaa perheessä. Kun muuta keinoa ei ollut, hän purki tunteitaan kirjoittamalla. Apua hän sai liian myöhään, vasta teini-ikäisenä. Silloin hän pääsi perhekotiin, jonka työntekijä on edelleenkin läsnä ja tukena hänen arjessaan. Perhekodissa oli talli, ja hevoset ovat edelleenkin Perhoselle tärkeitä. Nyt Perhonen on aikuinen, mutta hänen sisällään elää edelleen se pieni tyttö, rikottu perhonen. Hänen elämässään on ollut terapiaa ja sairaalajaksoja, mutta myös ihanan miehen tapaaminen ja naimisiinmeno. [caption id="attachment_31772" align="alignnone" width="300"] Kuva: Aino Sutinen[/caption]