Sankaritarinoiden hohtoa
Kun lapseni 15 vuotta sitten sairastui parantumattomaan sairauteen, janosin selviytymistarinoita. Tarvitsin mallia, miten selviytyä näin kohtuuttomalta tuntuvan asian kanssa.
Kun poika täytti 11 vuotta, hän alkoi ymmärtää, että diabeteksen kanssa olisi elettävä. ”Jos joutuu haaksirikkoon, niin kuinka pitkään selviää ilman hiilihydraatteja?” kyseli hän. ”Entä jos ei olisi insuliinia?” Niin, ilman insuliinia ihminen ei selviä pitkään. Poika ahmi sankaritarinoita, joissa sankari kohtaa miltei mahdottomalta tuntuvia esteitä, mutta selviää lopulta voittajana. Jokainen vanhempi haluaa, että lapsi selviää voittajana.
Sankari eli kreikan heros merkitsi myyttistä hahmoa, jolla oli sekä ihmisen että jumalan ominaisuuksia. Se on aika paljon vaadittu ihmiseltä.
Median hellimä selviytymistarina on sellainen, jossa ihminen selättää sairauden, uupumuksen, kaltoinkohtelun, koulukiusaamisen jne. Mieluiten ihminen on sen jälkeen tuotteliaampi, tehokkaampi ja kaikin puolin ehompi ihminen. Entä ne, joiden sairaus ei paranekaan? Entä ne, joilta uupumus vie stressinsietokyvyn tai jättää ikuisen katkeruuden? Noita tarinoita emme niin mieluusti kuulisi. Niistä ei mediassa hiiskuta, sillä meistä on paljon mukavampi kuulla, että tuostakin voi selvitä.
Mitä sitten tarkoittaa selviytyminen?
Olen vuosien aikana haastatellut kymmeniä isiä, äitejä ja nuoria, jotka kamppailevat oman tai läheisensä sairauden kanssa. Harvoin kohtaa sellaista elämänviisautta, jota heillä on. Moni inhoaa sanontaa ”kärsimys jalostaa”, mutta kyllä se usein myös pitää paikkansa. Elämä voi ravistella ja kolhia, mutta kun myrskynsilmä hellittää, maisema alkaa kummasti näyttää kirkkaammalta.
Useinkaan selviytyminen ei ole sitä, että pitää kynsin hampain kiinni entisestä elämästään, vaan sitä, että etsii uudenlaisen tavan elää, sopeutuu.
Sami Kekäläinen pohtii Vammaisten lasten ja nuorten tukisäätiön blogissaan vammaisuuteen liittyviä stereotypioita:
”Yksi tällainen stereotypia on vammainen passiivisena olosuhteiden uhrina ja toinen, päinvastainen, vammainen rohkeana sankarina, joka selviytyy voittajana kärsimyksistään huolimatta. Tällainen uhri/sankari -dualismi johtaa toisessa päässä sääliin, toisessa ihannointiin.
Luonnollisempi näkemys olisi nähdä ihminen ihmisenä – omalla tavallaan epätäydellisenä, lahjakkaana ja loputtoman mielenkiintoisena.”
Minun sankareitani ovat he, jotka ymmärtävät, ettei elämässä lopulta ole tärkeää luoda näyttävää uraa tai esitellä tuliterää autoa tai sadan tonnin keittiöremonttia. Minun sankarini ovat löytäneet oman tapansa elää mielekästä elämää sairaudesta huolimatta.
Tuija Siljamäki
Tähän liittyviä:
Resilienssistä: Jaksaa, jaksaa!
Kiitos Sinulle opettaja, joka jaksat kannustaa diabeettikkolasta
