Hyppää sisältöön

Saako äiti puhua väsymyksestä?

Julkaistu
Saako äiti puhua väsymyksestä?

Hän on niin jaksavainen ja ehtiväinen. Hoitaa työnsä tehokkaasti ja säntillisesti, organisoi perheen arjen, on hyvä ja lämmin äiti lapsilleen. Oikea superäiti. Sellaisena maailma meidät haluaa, sellaiseen me äidit pyrimme. Väsymys, tuo perheonnen riivattu tungettelija iskee ideaalikuvaan särön.

Äidin väsymys on yhä tabu, käy ilmi Pia Heleniuksen Tampereen yliopiston tuoreesta väitöstutkimuksesta Ura, lapset ja tavoiteltava perhekulttuuri: Työn ja perheen jännitteitä koulutettujen naisten puheessa.

On oikeita ja vääriä syitä olla väsynyt. Väsynyt voi olla, jos pienillä lapsilla on infektiokierre tai jos lapsia on erityisen monta tai jos… Niin, mitä? Onko muitakin oikeita syitä väsyä? Äitien odotetaan mukisematta venyvän työaikatauluihin, harrastuksiin, kotikokkauksiin, etäkoulun pitoon, vanhempainiltoihin ja -talkoisiin sekä sen jälkeen vielä läsnäolevaan, lämpimään vanhemmuuteen.

”äideiltä edellytetään monella areenalla jaksamista ja ehtimistä, ”multitaskaamista”, kykyä sovitella työssäkäynti ja lastenhoito hyvin jaksavan ja moneen ehtivän äidin roolissa” sanotaan väitöstutkimuksessa. Ja kyllä me äidit venymmekin. Tai emme ainakaan halua näyttää väsymystämme. Sillä koko huolella rakentamamme maailma romahtaisi, jos…

Väsymykselle pitää olla hyväksyttävä syy. Hyväksyttävä syy ei ole ”kevyt toimistotyö” eikä normaali lapsiperhearki. ”Vääriä” syitä olla väsynyt ovat esimerkiksi haasteet lastenkasvatuksessa tai työn ja perhe-elämän yhteensovittamisessa tai epätasa-arvoinen taakanjako perheessä. Myöntäisikö korkeakoulutettu nainen tasa-arvon mallimaassa julkisesti, että pääsi käymään vanhanaikaisesti?

”Yleisesti ajatellen tällainen puhe väsymyksestä suuntaa huomion äitiin riittämättömänä subjektina sen sijaan, että väsymys nähtäisiin ja tulkittaisiin joihinkin muihin, äidin subjektiudesta riippumattomiin arjen olosuhteisiin liittyvänä, kuten kodin ulkopuolisen lastenhoitoavun saamisen vaikeuteen tai puolisoiden epätasa-arvoiseen vastuunjakoon perheessä. ”

Meille ei tule mieleen, että kenties työpaikka voisi tulla vastaan tai lastenhoitoavun tulisi olla joustavampaa. Emme me ehdi sellaisia miettiä, sillä meillä on kädet täynnä työtä (lue: lasta, läppäriä ja kauppakasseja). Ruuhkavuosissa rämpivät äidit eivät yksinkertaisesti jaksa ja ehdi taistella oikeuksiensa puolesta.

Äidit myös ajattelevat, että se on ihan oma syy, ellei jaksa, koska muutkin jaksavat:

”Äitiyteen kohdistuvien lisääntyneiden vaatimusten seurauksena on, että äidit helposti arvioivat toisiaan juuri työ- ja perhe-elämän yhdistäjinä ja saattavat kokea siten myös riittämättömyyttä jaksamisestaan”

Mutta onko se ihan totta, että kaikki muut jaksavat? Mistä tulee tämä hirvittävä häpeä puhua väsymyksestä?

Väsymyksestä nimittäin vaietaan, käy ilmi myös tästä tutkimuksesta. Sen ympärillä hiippaillaan varovasti kuin se olisi juuri yöunille saateltu herkkäuninen vauva. Mitä tapahtuu, jos vauva herää ja alkaa huutaa? Kaikki pitävät epäonnistuneena?

”Tunnustautuminen väsyneeksi äidiksi on tabu äitiyteen liittyviä suorituksia ihannoivassa kulttuuriympäristössä. Siten itsensä kuvaaminen väsyneeksi äidiksi on tulkittavissa yhteiskunnalliseksi ja paikoin myös vastakulttuuriseksi puheeksi. ”

Väsymyksestä puhuminen, sen tunnustaminen lähentelee siis anarkiaa? Minkä pelkäämme romahtavan, jos puhumme avoimesti? Meneekö työpaikka? Otetaanko lapset huostaan? Nostaako puoliso kytkintä?

Valtavirtaa vastaan asettuminen vaatii aikaa ja voimia. Juuri niistä on ruuhkavuosina huutava pula. Kehotan silti vähintään hiljaiseen vastarintaan tätä hurjien vaatimusten kulttuuria kohtaan. Tunnustetaan reilusti, ettei jakseta. Ei suostuta syyllistymään omasta inhimillisyydestä, ei syyllistetä muita. Jätetään hanskat naulaan hyvällä omatunnolla.

Uskoisin, että väsymyksestä vaikenemiseen on myös muita, peri-inhimillisiä syitä, kuten rakkaus lasta kohtaan. On vaikea ajatella, että myös rakastamansa lapsen hoidosta voisi joskus tarvita lepoa. Joskus se on kuitenkin tarpeen, jotta jaksaa taas rakastaa.

 

Tuija Siljamäki

 

Edellinen aiheesta:

Entä jos erityislapsen vanhemmat uupuvat?